"Joudu!" sanoi Assim; "hän tahtoo kuolla kätesi kautta. Hän ei voi elää ja samalla kertaa tietää, että sinä hänen puolisonsa, olet tappanut hänen ja sinun poikasi. Älä ole julma tuota naisparkaa kohtaan! Hän anoo kuolemaa kuin armoa. Palkitse hänet siitä lempeydestä, jota hän on sinulle osoittanut! Hän ei ole virkkanut kovaa sanaa lapsensa murhaajasta; itseään on hän syyttänyt, vaan ei sinua…"
"Niin", sanoi ritari, "olet oikeassa. Hänen kasvonsa ilmaisevat liikuttavaa hyvyyttä. Minä rakastan noita kasvoja, vaikka niitä nähdessäni tahtoo sydämeni sulaa. Minä olen kova ja karkea mies, kiivasluontoinen ja taipuvainen ihmisiä ylenkatsomaan; mutta tämä nainen voisi pelkällä läsnäolollaan muuttaa minut, varsinkin jos saisin hänen jalkainsa juuressa istua ja hän jostain pyhästä kirjasta tahtoisi lukea minulle Jumalan rakkaudesta ja armosta…"
"Hän ei ole sama kuin ennen", sanoi Assim ja häntä kammotti; "hän puhuu kuin mielipuoli. Herra ritari", huusi hän, "älä kokoo muistojasi, varo lapsuutesi muistoja; muuten ehkä johtuu mieleesi päällikön viisitoistavuotias tytär, tuo hento lapsi, jonka sydämen ryöstit… Näkisit todellisuuden ja katuisit niin, ettet sitä kestää jaksaisi! Ei, pidä ne pyhät ennakkoluulosi, jotka tähän saakka ovat olleet varustuksesi, kilpesi ja jousesi, ja juokse umpisilmässä sitä tietä, jota olet verellä tahrannut! Minä sanon sinulle, että tämä mustasilmäinen nainen on olento, aivan toista sukua kuin sinä, on salaperäinen luonnon lapsi, joka yhtä vähän kuin kukkakaan on muuta kastetta saanut kuin mikä lankee taivaasta, joka ei koskaan ole rukoillut minkään muun temppeliholvin alla kuin tähditetyn taivaan ja jota eivät mitkään muut pyhät savut ole kietoneet kuin ne, jotka usvana maasta nousevat. Pyhää vettä ei hänen päälleen ole heitetty, eivät koskaan ole häntä papit siunanneet eikä hänellä ole toivoakaan sinun taivaaseesi tulla. Hän on — kuuletko? — hyljätty olento, pakana, puoleksi peikko, noita, joka katseidensa ja poskiensa ja äänensä pakanallisella loihtuvoimalla on sinut noitunut ja tästä kauheasta rikoksestaan kuoleman ansainnut. Ylös ritari! Pistä hänet kuoliaaksi! Olet aseeton… täss' on miekka. Tapa noita-akka, niinkuin olet tappanut hänen sikiönsä! Pian! Älä arvele! Pian, tai tapan minä sinut!"
Ja Assim pisti miekkansa Erlandin käteen ja tahtoi temmata hänet mukaansa. Mutta tämä irroittautui ja sanoi kiivastumatta:
"Sinä puhut, niinkuin olet kuullut munkkien puhuvan. Jo riittää. Sinä tahdot sekoittaa mieleni, mutta se ei onnistu. Tuo nainen tuossa ei ole noita, vaan jumalanlapsi, joka suree maailman onnettomuutta ja jonka sydän minunkin kurjuuttani hellii. Sillä en tahdo kieltää olevani onneton. Tekee mieleni itkemään ja katumaan, vaikken oikein tiedä, olenko ainoastaan minä rikkonut jotain vastaan, vai onko kohtalokin minua vastaan rikkonut."
Hän astui muutamia askeleita Singoallaa kohden ja jatkoi:
"Vaimo parka, sinä suret tuota poikaa, etkä ehkä tiedä, että minä olen hänet tappanut. Ritarikunniani kautta vakuutan minä, että kernaasti tahtoisin antaa henkeni saadakseni hänet henkiin ja tuskasi lohdutetuksi. Mutta sitä en minä voi, ja lupaan vain sen, minkä voin täyttää: etten enää koskaan palaja kattoni alle, vaan, jos rutto minut säästää, pukeudun jouhipaitaan elämäni loppuajaksi ja elän kasvien juurista ja rukoilen joka päivä Jumalalta anteeksi syntejäni. Sen tahdon tehdä. En tästä päivästä ole vaimoani Helenaa näkevä enkä poikaani Erlandia; jätän linnani ja tavarani, ja vietän päiväni katumuksen tekijänä täällä metsässä. Se ei tosin voi sinun suruasi lievittää, mutta minua se on lohduttava, sillä joka hetki tunnen yhä selvemmin, että olen onneton; kuta kauemmin sinua katselen, sitä enemmän mieleni selviää, kuta varmemmaksi muistoni tulevat, sitä varmemmasti tulen minä vakuutetuksi siitä, että sinä… oi, Jumalani!… että sinä… niin, minä tunnen sinut, Singoalla… sinä nuoruuteni unelma… ensimmäinen rakkauteni… puolisoni!"
Oltuaan tähän saakka liikkumatonna kuin kuvapatsas, kumartui Singoalla nyt yhä lähemmä poikansa ruumista kohden, ja ritari kuuli hänen itkevän. Silloin meni hän hänen luokseen, nosti hänet ylös ja sulki hänet syliinsä. Hänen rintansa kohosi, hänen silmänsä kostuivat kyynelistä, joiden läpi kimmelteli selvinnyttä mieltä ilmaiseva katse. Mutta tämä syleily oli lyhyt; eräs ajatus sen keskeytti; ritari kääntyi pois ja kulki käsi otsallaan ulos rotkosta, ja Assim, joka seurasi häntä louhukosta, näki hänen hiljalleen astuvan metsän sisään.
RUTTO.
Kun päivä koitti, oli ilma raskas ja taivas pilvessä. Silloin kun aurinko jonkun kerran puhkasi pilvet, oli sen valo kellan vaaleaa ja outoa. Oli herennyt tuulemasta ja tullut tyyni ilma, joka pilvisestä säästä huolimatta oli tukehduttavan kuuma.