Mutta Helena rouva ja hänen poikansa ja palvelijansa olivat jo linnan viimeisen päivän aamuna muuttaneet luostariin toivoen pyhän paikan seinien sisällä ja hengenmiesten läheisyydessä saavansa jotain viihdytystä vapiseviin rintoihinsa. Missä ritari Erland ja tuo pieni pyhiinvaeltaja olivat, sitä ei kukaan tiennyt.
* * * * *
Seitsemän päivää on kulunut, kun keskiyön aikana luostarin portinkello soi.
Hetken kuluttua kuuluu askelia käytävässä ja ääni kysyy:
"Kuka on siellä ulkona?"
"Veli portinvartija! Veli Johannes! Tunnen äänesi. Avaa Erland
Pentinpoika Månesköldille!"
"Mitä!" huudahtaa ääni, "elättekö vielä, herra ritari? Vai onko se kummitus, joka korvaani pettää?"
Portti avautui ja munkin kalpeat, kuihtuneet kasvot, joissa nyt ihmettelyä kuvastui, esiintyivät lampun valossa, joka hänellä oli kädessään.
"Veli Johannes", sanoi ritari, "älä pelkää! Minä en ole haamu, vaan elävä ihminen, vaikka se kyllä kummalta tuntuu sekä sinusta että minusta, sillä mihin silmäni sattuukin, on keto niin niitettyä, että siinä tuskin korttakaan kohoaa."
"Kaikki on muuttunut, sittenkun viimeksi teidät näin, herra ritari. Jos tahdotte astua tähän kuolon asuntoon, olette tämän katon alla ainoa elävä olento paitse minua."