Väkijoukko seurasi saattokulkuetta, joka vieraan opastamana lähestyi ahoa, mihin muukalaiset nyt, niinkuin kymmenen vuotta takaperin, olivat leirinsä tehneet.
Täällä oli ruumiita, sairaita ja kuolevia. Täällä oli äänetöntä epätoivoa, kuoleman kauhua, surua ja onnettomuutta. Toiset noista muukalaisista huusivat raivoisin äänin: Alako, Alako! Toiset kantoivat vettä lähellä olevasta lähteestä, sammuttaakseen sairaiden sisusten polttoa.
Valitushuudot vaikenivat, kun saattokulkue astui esiin metsän reunasta, ja ruttovirren synkät sävelet vaakkuivat ahon ylitse. Vaaleiden pilvien ympäröimänä, jotka suitsutusastioista kohosivat, kiersi saattokulkue ahon. Mutta väkijoukossa, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt seuraamaan, levisi kuiskauksina tieto rutosta, ja katsojat haihtuivat kuin akanat tuuleen.
Isä Henrikki tarttui ristiin, kulki elävien ja kuolleiden lomitse, ja pystytti pyhän merkin keskelle tätä surkeuden kenttää. Senjälkeen hajaantuivat munkit aholle pelastamaan pakanasieluja ja tuskia lievittämään. Terveet ja sairaat taivuttivat päänsä kastemaljaan ja saivat siitä sen kylvyn, jonka avulla he tulisivat saamaan armon kristittyjen Jumalalta. Moni sairas, joka nyt kastettiin, sai kuolevana vastaanottaa viimeisen voitelun. Viinillä ja vedellä virvoitettiin kuivuneita kurkkuja, lohduttavilla sanoilla epätoivoisia mieliä. Niitä muukalaisia, jotka olivat terveitä, kehoitettiin tarttumaan lapioihin ja kaivamaan hautoja kuolleille. Niin tapahtuikin, ja tuntimääriä messusi muuan munkki yksitoikkoisella, vapisevalla, mutta uupumattomalla äänellä tämän haudan partaalla, johon yhä useampia uhreja kannettiin.
Sillaikaa kuin munkit tätä tekivät, levisi tieto suuren murhamiehen tulosta yli koko seudun. Kaikkien sydämet vapisivat. Monet turvautuivat ihmiskeinoihin onnettomuutta häätääkseen. Muutamat pakenivat vaimoineen ja lapsineen edemmäs etelän metsiin; uudisasukkaat yksinäisissä metsätaloissa tarttuivat jousiin ja nuoliin, uhatakseen jokaista, joka uskalsi heitä lähestyä. Mutta eivät voineet nuolet eivätkä jouset säikyttää pois kamalaa vierasta. Jo edellisillä viikoilla oli monin paikoin niillä seuduin epäilyttäviä taudinkohtauksia ilmaantunut, mutta ei kukaan ollut uskonut tai tahtonut uskoa, että se oli tuon hirviön työtä. Kun ei nyt enää ollut epäilystäkään hänen läsnäolostaan, näyttivät samalla viimeisetkin näkymättömät esteet hänen tieltään kaatuneen. Muukalaisten tulon jälkeisenä yönä lensi murhanenkeli ovelta ovelle, eikä mikään liitonmerkki oven pielessä estänyt häntä astumasta sisään.
* * * * *
"Ei, heidän vetensä ja viininsä ja öljynsä ja laulunsa ja suitsutuksensa eivät mitään auta. Meidän on kuoleminen. Eläkäämme siis niin kauan kuin elämme. Pelottomien matkamiesten tulee viettää iloisia kemuja haudankin partaalla."
Niin puhuivat muukalaiset miehet ja ottivat aseensa ja menivät Ekön linnaan, jonka kellareissa varmaankin olisi runsaasti olutta ja viiniä. Tultuaan salmen rannalle huomasivat he nostosillan olevan ylhäällä ja linnan pihalla oli miehiä, jotka olivat käärineet huiveja kasvojensa ympärille, niin että tuskin muuta näkyi kuin heidän silmänsä; he vaeltelivat yksikseen, ikäänkuin olisivat pelänneet tulla toisiaan lähelle.
"Halloo! Nostosilta alas!" huusivat muukalaiset.
Linnan pihalla olevat miehet vastasivat tuohon kehoitukseen uhkaavilla liikkeillä, sitten kivillä ja nuolilla. Mutta siitä välittämättä kahlasivat muukalaiset salmen yli. Silloin pakeni linnanväki venheissä yli järven sen toiselle puolelle. Sitten pidettiin iloista elämää Ekön linnassa: juotiin ja laulettiin yöhön saakka, jolloin vieraat murhapolton liekkien valossa, jotka torneista ja räystäistä roihusivat, lähtivät tiehensä.