Teinien kujeita.
"Oi, joudu, armas ilta,
Suo lepo rauhainen…
Kas päivyt taivahilta
Jo vierii maillehen.
Ja rusko hohtavainen
Se kultiansa luo…
Oi kuink' on ihanainen
Maa, meri — kaikki tuo!
Vait', vait' on kaikki muuten —
Yörastas laulaa vaan!
Halk' öisen hiljaisuuden
Se kutsuu kultoaan."
He alkavat uudelleen viimeisen värsyn:
"Vait', vait' on kaikki muuten" —
— Kyllä maarin, vait', lausui Aadolf, toinen teineistä, joka lauloi ensimäistä ääntä, — etkös kuule mitenkä pehtori… vai mikä lienee miehiään… tuolla kiroilee ja pauhaa työväelleen? Sekö on yörastaan laulua, häh?
— Kyllä kuulen, Aadolf, vastasi toinen teini, — mutta kun oleilee laulun ylemmillä tienoilla, niin ei ota kuultaviinsa maan murassa myllästävien ihmisten tyhjää touhinaa… No, etkös vielä laulaisi?
— En, Yrjö, nyt juon.
— Vai niin, janottaako sua, pikku veitikka! No, minä en sano siitä mitään; päivä on ollut lämmin, ja maantien pölyä tarvitsee huuhtoa' alas. Katsotaanpa… mitä pullossa on, jonka isäsi hyväntahtoisesti hankki matkatoveriksemme? Vielä piisaa, näemmä. Kippis, Aadolf!