— Terveeksi, pitkä Yrjö!… Minun ei lopu janoni sillä että sinä juot kaikki.
— Älä oo milläskään, poika! Minä kyllä jätän niin paljon kuin arviokaupalla otaksun pienen ruumiisi sietävän. Parvum parva decent… vähähkölle vähä tarvitaan… sanoo ikiunohtumaton ystävämme Haakoni Sjögren.
— Pidä mielessäsi, Yrjö, että sinulla on huono todistus algebrassa!
So, piisaa!
Nuorukaiset, jotka näin keskenään juttelivat, olivat kaksi Veksiön kimnaasilaista — teiniä, joiksi rahvas vielä kutsuu heitä. He olivat kasvien keräysretkellä, kuten heidän eväsrepuistaan ja kukkalapioistaan sopi päättää; tahi ainakin olivat he kasveja keräilevinään, kun he kesäisin lupa-ajoilla retkeilivät ympäri maaseutuja hakien seikkailuja. Senlaatuiset huviretket ovat vanhoista ajoista käsin olleet Veksiöpoikain mieleisiä, ja seudun talonpoikain kesken liikkuu moninaisia tarinoita kuljeskelevien teinien seikkailuista ja hullunkurisista kepposista.
Ystävät olivat paneutuneet pitkäkseen ruohikkoon kunnaalle vehmastammen alle. Siitä aukeni heidän eteensä ihana smoolantilainen maisema pienine järvineen, suikerteleville puroineen, hongikoineen, viidakoineen.
Vanhempi heistä, Yrjö, oli pitkäkasvuinen, tarmokas nuorukainen, jolla oli hymyilevät kasvot ja vähän poskiparran alkua. Hän oli tuossa parinkymmenen korvilla ja oli nyt valmiina, se tiedonmäärä päässään, joka Veksiössä annetaan ja ominpäin sitä tuntuvasti kartutettuaan, lähtemään akatemiaan.
Aadolf, hänen toverinsa, oli solakka, hieno-ihoinen poika, jolla oli veitikkamaiset silmät. Hän oli rikkaan ja yleisesti kunnioitetun Odensvikin omistajan, parooni Sparrfältin poika, ja oli solminut kiinteän ystävyysliiton talollisenpojan Yrjön kanssa, liiton, jonka heidän ikäerotuksensa teki vain sitä pysyväisemmäksi. He asuivat lukukausien ajat yhdessä, opettajat ja toverit suosivat yhtäläisesti heitä kumpaakin, ja yhdessä he tekivät kaikki, yksin vähäiset viattomat koirankurinsakin.
— Ah, Yrjö, kuinka hupaisesti kului tämä päivä! sanoi Aadolf oikoillessansa mukavasti ruohikossa ja katseli ylös sinitaivasta kohden; — ei koskaan nämä seikkailut mielestäni häivy.
— Kyllähän sinulla koirankuria on piisannut, sanoi Yrjö.
— Entäs sinulla? Oletko ollut rahtuakaan parempi kuin minä?… Ha, ha, kun muistelen saituripappia, jonka luona tänään söimme päivällistä, niin olen haljeta naurusta…