— Mitäs lystiä siinä, että joit häneltä kaiken oluen? Mies parka, hän katseli surusilmin jokaista nielemääsi pisaraa.
— Ja mitäs lystiä siinä oli, että sinä otit vadin pöystipannukakkuineen päivineen, ja annoit koko laitoksen kohta siinä hetkessä luistaa hotkoon jättiläiskitaasi, ennenkun ukkokullalta pääsi huokauskaan! Ha, ha, ha!
— Mutta paremmat kemut meillä oli rikkaassa lautamiehessä
Lomarydissä, sanoi Yrjö.
— Ah, se kaunis Stiina, hänen tyttärensä…
— Jota sinä tahdoit suudella, vaan et saanut, vaikka olet muodoltasi kaunis kuin kullannuppu…
— Ja jota sinä, Yrjö, sait suudella huolimatta rumasta, punaisesta poskiparrastasi.
— Älä sano "huolimatta siitä", vaan "sen johdosta" että minulla oli miehekäs, iltaruskon loistossa kihtaava poskiparta. Sinä et ole tolkulla tyttöjen mieliteoista. Antaa sinulle tai jollekin muulle pienelle neitoselle suukkonen lienee samantekevä… vaan minä — minä olen mies, ja semmoisista tytöt juuri pitävät.
— Kehu paraiksi, Yrjö! Jos sinä et olisi osannut noitua, niin Stiina ei olisi kehdannut edes katsoa sinuun.
— Kyllähän noituus on erimerkillinen konsti. Kaiketihan huomasit että rikkaassa lautamiehen talossa ensialussa ei tahdottu antaa meille muuta kostuketta kuin kaljaa?
— Toivoivat että menisimme matkoihimme, se näkyi ilmeiseen.