V.
Korpraalin luona.
On sen päivän ilta, jona patruuna Brackander edellä kerrotussa aikeessa on käynyt korpraalin vaatimattomassa mökissä.
Korpraali Brant istuu penkillä lehmuksen juurella ja hänen vieressään rakas eukkonsa, Kersti muori. He ovat kauan puhelleet keskenään. Korpraali katsoa tuijottaa totisesti tuuheiden kulmakarvojensa alta; Kersti muori näyttää hyvin liikutetulta ja kyyneliä riippuu hänen silmissään.
— Mutta sen sanon vaan kerran vieläkin: paha onni oli etten minä ollut kotona patruunan käydessä täällä, sanoi Kersti muori ja pyyhki silmiään, — niin ei olisi käynyt siten kuin nyt kävi.
— Olisi käynyt aivan samoin, vastasi korpraali; — minä tiedän mitä olen tehnyt.
— Brant, Brant, voitko Jumalan edessä puolustaa sitä, että olet turmellut oman lapsesi onnen?
— Minä olen niinkuin sinä ja kaikki muutkin vain taitamaton ihminen, mutta Jumala sen tietää, että olen menetellyt omantunnon ja parhaan vakaumuksen mukaan, vastasi Brant tyynesti.
— Olemmehan, rakas Kersti, niin useasti lukeneet Jumalan sanasta ja nähneet jokapäiväisestä kokemuksesta, että onni ei ole suuruudessa ja rikkaudessa, vaan siinä, missä tunnonrauha ja tyytyväisyys ovat säilyneinä ja missä on jokapäiväinen leipä, jos kohta niukkakin! Sen tiedämme hyvin, vaan kun kiusaus tulee, niin on meidän niin helppo unhottaa sitä.
— Vaan eiköhän Jumala ole niin sallinut, että patruuna tahtoo Johannan omakseen? lausui Kersti; — sattuuhan niin useasti maailmassa, että rikkaalla herralla on rehelliset aikeet sellaiseen köyhään tyttöön nähden kuin Johanna on, ja tarjoo hänelle kätensä? Ja Johanna olisi voinut tulla niin peräti onnelliseksi! Maallistakaan ei ole ylenkatsottava, Brant… Sen sanon sulle, Brant, sinun menettelyäsi ei voida Jumalan eikä ihmisten edessä puolustaa, sinä olet hukannut tyttäresi tulevaisuuden: hänestä olisi patruunan puolisona voinut tulla vanhuutemme tuki ja turva…