— Sen toivon hänestä voivan tulla Sveninkin vaimona, sanoi korpraali; — vaan jätä se nyt sikseen, Kersti! Mikä on tapahtunut sitä ei voida auttaa ja onkin se kaikissa tapauksissa parasta. Yhtäkaikki painavat soimauksesi ja kyynelesi raskaasti mieltäni. Jahkahan olet asiata tarkemmin miettinyt…
— Ei, minä en koskaan muuta mielipidettäni! keskeytti hänet Kersti ja päästi kyyneltulvansa uudestansa valloilleen; — minä en voi kestää ajatellessani mitä olet tehnyt: se ajatus on vievä minut hautaan, Brant.
Korpraali yritti ottaa Kerstiä kädestä, vaan tämä tempasi kätensä takasin.
— Sinä saatat mieleni murheelliseksi, muori, sanoi korpraali hellästi.
— Niin, minä sanon, että katumuksen päivä on tuleva… se on kirvelevä sydäntäsi… mutta silloin on jo myöhä.
— Ei, Kersti, minä en koskaan kadu, etten suostunut patruunan pyyntöön. Mutta se minua murehduttaa, jos meidän hyvä ja herttainen toinen toisemme ymmärtäminen siitä kärsisi. Muori, olemmehan jo niin pitkiä aikoja olleet onnelliset toistemme parissa. Olemme nuoruudesta käsin vaeltaneet rinnakkain, molemmin puolin auttaen ja lohduttaen toinen toistamme elämän tukalina hetkinä! Paha sana ei koskaan ole häirinnyt viihtymystä majassamme… Niin olemme aikamme eläneet, ja nyt on edessämme hauta. Pitäisikö haudan partaalla kahden sydämen eroaman, jotka eivät koskaan…
— Oma syysi se on, Brant, ihan oma syysi. Syytä itseäs.
Korpraali huokasi ja loi vaimoonsa hellästi nuhtelevan silmäyksen.
— Ajattele sen lisäksi, sanoi hän ponnistellen itseänsä tyyneksi, — ajattele sen lisäksi, mitä me ja Johanna olemme Svenille velkaa. Nuorukaisen sydän on kiintynyt tyttöön ja tyttösen häneen. Sven on rakkaampi meille, kuin jos hän olisi oma poikamme. Minä en tahdo tehdä vanhan toverini Stoolin poikaa onnettomaksi, ja onneton hänestä tulisi, jos hän jäisi Johannaa vaille, sillä minä tunnen Svenin sydämen laadun. Ja onhan hänellä lupauksemmekin, jota emme koskaan kunnialla voisi peruuttaa. Eikö Svenin ja Johannan yhdistys ole vuosikausia ollut toiveittemme peränä?
— Sven! puuttui Kersti puheeseen; — pitäisikö meidän uhrata lihamme ja veremme hänen tähtensä? Emmekö niinkin jo ole tehneet kyllin hänen hyväkseen? Otimmehan isättömän ja äidittömän pojan luoksemme, hoidimme häntä kuin omaa lastamme. Eikö hänen ole kiittäminen meitä kaikesta? Emmekö ole antaneet hänelle kristillisen kasvatuksen? Emmekö ole tehneet työtä, raataneet ja orjastaneet ja ottaneet leivän omasta suustamme pitääksemme häntä kylläisenä? Ei, Brant, parasta kun et puhu Svenistä! Hän on meille paljo velkaa, mutta vaatia hän ei voi meiltä mitään… Kun ajattelen kaikkia mitä sinä olet tehnyt, niin toivon että Sven olisi niin pitkällä kuin tietä piisaa… Hänen tähtensä olet uhrannut Johannan ja meidät kaikki… Voi, Johanna parkaa, koitoa lastani!