— Johanna ei ole tuomitseva minua väärin, sanoi korpraali, — ei, sitä ei hän tee, jos oikein tyttöä tunnen; vaan jos hän sen tekisi, tulisi se minulle naulaksi ruumisarkkuuni. Patruunan meitä sekä häntä liehittelevä ehdotus ei ole saava Johannan silmiä lumotuksi: hän ei ole unhottava sitä, jolle hän kerran on luvannut olla uskollinen…
— Uskon kyllä, että tyttö nyt on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin; sen kyllä uskon. Mutta muistakin, että hänen mielevyytensä on kerran heräävä… voi tulla aika semmoinen, että me kauan sitten olemme laskeneet päämme lepoon ja jättäneet hänet hätään, puutteeseen ja kurjuuteen; hän on silloin muistava, kuinka onnelliseksi hän olisi tullut, ellei hänen itsepäinen ja ymmärtämätön isänsä olisi tehnyt estettä… Sanos, Brant, luuletkos että hän silloin on siunaava sinua haudassasi?
— Luulen, luulen, Jumalan avulla on hän sen tekevä! Hän on siunaava isänsydäntä, jos niinkin että se olisi erehtynyt keinojen suhteen hänen maallisen onnensa perustamiseksi.
— Lohduta itseäs sillä uskolla jos voit. Vaan minä en lohduta itseäni… Sinä olet tehnyt meidät kaikki onnettomiksi… olet loukannut patruunaa ja tehnyt hänet vihamieheksemme… hän on kostava meille… hän on viskaava meidät ulos ja häätävä meidät pois talosta ja tilalta… tekevä meidät vaivaistupalaisiksi…
— Mahdollista tosin, että hän voi sen tehdä, ja mahdollista myös, ettei häneltä puutu tahtoa siihen, sanoi korpraali, — mutta se on ainoastaan vahvistava uskoani, että Johanna ei tulisi onnelliseksi semmoisen miehen liitossa. Kansa pitää patruunaa häijynä ja pahana ihmisenä, mutta meidän ei siltä sovi tuomita häntä kadotukseen, sillä me joudumme kaikki niin helposti pahan luontomme orjiksi… Mutta olkoon siitä nyt kylläksi puhuttu tämän illan veroksi. Kun olemme yön nukkuneet, niin asia kyllä käy paremmaksi.
Ja sen sanottuaan korpraali nousi ylös kuuntelematta sen pitemmältä Kerstin jaarituksia, ja lähti puutarhasta. Hän otti kuistin nurkasta ongen, meni järven rantaan ja istui tyynesti onkimaan. Mitä hän ajatteli istuissansa ja katsoessansa veteen, on hänen oma salaisuutensa, mutta muutaman minuutin kuluttua olivat hänen vanhat kasvonsa yhtä rauhaisat, kuin jos myrskyä ei milloinkaan olisi ollut uhkaamassa hänen harmaata päätänsä.
Korpraalilla ei ollut sillä kertaa kalaonnea. Ahvenet ja säret olivat haluttomia tarttumaan koukkuun; tietenkin oli järven suomuinen väestö jo iltasateriansa nauttinut. Mutta ukko istui tyynesti ja kärsivällisesti ja katseli kynänsulalla läpäistyä korkinpalasta, joka kelluili yhä mustenevassa vedessä. Aurinko oli kauan sitten laskenut, vaan sen punertava laahus, illanrusko, viivähti vielä aallokkailla kummuilla, jotka lännessä olivat alangon rajana. Himmeä, läpikuultava puolihämärä verhosi järven ja kedot ja vähäisen majan. Kaukana kuului kellokkaiden kulkuja ja paimenpoikain huutoa, heidän kootessansa pitkin lehtoja ja niittyjä hajallansa olevan karjan. Yhä hiljeni melu: luonto varustautui yön lepoon. Nyt vetäsi korpraali siiman järvestä ja oli juuri aikeessa heittää ongen olallensa ja palata mökkiin, kun hän järveltä kuuli ikäänkuin airojen loisketta.
— Se on Johanna, ajatteli ukko, eikä hän pettynytkään. Hän jäi rannalle vuottelemaan tytärtään.
Tavallisesti noustiin maalle pienoisesta lahdesta, jossa korpraalin ruuhi oli, mutta lahden hienohietainen ranta peittyi suuren harmaakivipaateron taa, joten sitä ei tuvasta erottanut. Kohta sujahti vene lahdelmaan, ja korpraali ojensi Johannalle kätensä. Johanna ei ollut niin terveen, punakan ja iloisen näköinen kuin tavallisesti; näkyi selvään, että hänen mielensä oli alakuloinen.
— Isä, sanoi hän, — minä tulin pikimmältä puhuakseni teidän kanssanne.