— Niin, niin, mutta ole täällä, virkkoi korpraali, — minä en tahdo sinun menevän ylös nyt…
— Patruuna on käynyt täällä, isä; minä tiedän mitä te hänelle vastasitte. Sen näin sekä kuulin, kun hän tuli takasin.
Ukko Brant katseli tutkivasti Johannaa silmiin, vaan ei puhunut mitään.
— Kiitos, kiitos, isä, lausui tyttö ja kiersi kätensä hänen kaulaansa.
— Tiesinhän sen, sanoi korpraali ilosta loistavin silmin ja suuteli Johannaa; — tiesinhän ettei kiltti tyttöni saattanut ajatella toisin… Minä annoin patruunalle selvän vastauksen; vastasin kieltävästi enkä voinut muuta. Hän oli rehellinen ja suora kosija, ja oli häntä siis säädyllisesti kohdeltava… ja säädyllisesti, mutta myös päättäväisesti minä vastasinkin… Vaan sinähän näytät niin kalpealta, Johanna!
— Niin, isä, tuntuu niin tuskalliselta ja huolestuttavalta. Soisipa Jumala Mikonpäivän pikemmin tulevan, sillä herraskartanossa maaperä ikäänkuin polttelee jalkojani. Minä häpeän patruunaa, palvelusväkeä ja kaikkia. Sielullani ei ole rauhaa. Kun tulen patruunan kanssa vastatusten, on aivankuin menisin kuolemaa vastaan. Aina kotiatulostaan asti on hän ollut kauheasti suutuksissaan; minulle hän ei ole puhunut halkaistua sanaa, ei hyvää eikä pahaa, mutta toisia palvelijoita kohtelee hän hirveän pahasti… ja sen kautta saan minä heiltä kärsiä. Parhaat ystäväni herrastalossa karsastelevat minua; piiat ovat kiukuissaan ja kutsuvat minua patrunittareksi; rengit väittävät minun syykseni, että herra on vihoissaan. Ja sen lisäksi minua niin peloittaa, että patruuna kenties tekee teille ja äidille ja Svenille jotakin pahaa. Svalgren kertoi että patruuna oli uhannut ja vannonut tehdä meidät onnettomiksi.
— Älä siitä ole peloissasi, lapseni! Älkäämme turhilla huolilla rasittako itsiämme; huomispäivä niinkuin kaikki tulevatkin päivät ovat Herramme kädessä! Ja mitä itseesi tulee, niin tee sinä vaan tehtäväsi niinkuin ennenkin ja ole hyvä ja ystävällinen kaikkia ihmisiä kohtaan, äläkä ajattelemattomista sanoista ja nyreistä muodoista ole niin milläsikään. Sillä tavoin myrsky kyllä pian asettuu. Ja Mikkelinä olet sinä, tyttöseni, samaten kuin Sven, vapaa palveluksesta. Ajattele sitä, niin tekee se mielesi rohkeaksi… Vaan kerrohan nyt, mitä patruuna sinulle sanoi ja mitä sinä vastasit, sillä jotakin puhettahan tietenkin teidän kesken piti olla, ennenkun hän lähti tänne.
— Olihan sitä, aamusella kutsui hän minut luokseen huoneeseen; ajattelin hänen haluavan puhua kanssani karjasta. Vaan ette saata uskoa, isä, kuinka hämille minä senvuoksi kävin, kun patruuna luoden eriskummaisen silmäyksen minuun kysyi, josko halusin tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi rouvaksi. Vastasin että se olisi liian suuri kunnia ja etten ollut sitä koskaan ajatellut. Mutta hän sanoi, että semmoinen onni on muka joskus ennenkin kohdannut köyhiä talonpoikaistyttöjä, ja että hän tahtoi naida minut. Alunpitäen luulin patruunan vain ilveilevän, mutta hän ilmoitti silloin että hänellä oli vakaat todet mielessä ja että hän ajaisi tänne teidän, isän ja äidin luokse saattaakseen päätöksensä teille tiedoksi. Ette saata uskoa, isä, kuinka kummalliselle mielelle minä tuon ilmoituksen johdosta tulin; olin pitkän aikaa vaiti, mutta silloin kysyi patruuna minulta: no, mitäs sanot onnestasi, Johanna? Silloin vasta sain sanat suustani ja vastasin: herra patruuna, se on minulle liian suuri kunnia, ja sitä paitsi olen minä Sven Stoolin kanssa kihloissa.
— Hyvä… No, mitäs patruuna siihen vastasi?
— Hän näytti ensin hyvin synkältä, mutta naurahti sitten ja virkkoi: — tuo on vain lapsellisuutta, Johanna, sinä näytät vielä luulottelevan itseäsi, että minä lasken leikkiä; muuten et varmaankaan ajattelisi tuota pitkää masuunirenkiä Sveniä, kun voit päästä minun vaimokseni ja tulla rikkaaksi ja ylhäiseksi. Nyt lähden tervehtimään isääsi, ja kun tulen takasin niin sinä olet morsiameni. Hyvästi siksi. — Mutta sen perään ei patruuna ole puhunut minulle sanaakaan… Oletteko, isä, tavannut Sveniä tänään?