— Sinä pikaistut, ystäväni, vastasi Spökvist lauhkealla, hillityllä äänellä; — sinä todellakin pikaistut. Puhukaamme tyynesti, veli Brackander! Kukahan viisas ihminen olisi voinut otaksua, että sinä saisit rukkaset siltä taholta…
— Mene hiiden hinkaloihin rukkasinesi! jyrisi patruuna; — sinä olet ottanut suututtaaksesi minua silmittömäksi.
— No, veli veikkonen, suo anteeksi, jos sanalla rukkaset pahoitin hienotuntoisen mielesi. Tarkoitukseni oli vain sanoa, että jos pysyt kiinni hankkeessa, josta meidän kesken oli sovittu, niin pääset vaikeuksitta tarkotustesi perille.
Patruuna oli hetkisen vaiti ja käväsi muutamia kertoja lattiata edestakaisin. Sitten heitälsihen hän tuoliin, pyyhkäsi otsaansa punaisella silkkiliinalla ja virkkoi vähän tyynemmin:
— Se täytyy minun tehdä. Arvoni ja kostontunteeni vaativat, etten saa luopua päätöksestäni. Ja siihen tulee vielä, veli Spökvist, lisäksi se, että… Rohkenen tuskin lausua julki mitä minulla on mielessä; sinä nauraisit minulle… pitäisit minua naurettavana…
Sinua naurettavana! Ei maarin, Brackander! Sitäpaitsi tiedän omasta kokemuksesta, että joka sydämellä on omat heikkoutensa. Puhu vain suusi puhtaaksi, ystäväiseni!
— Mutta osaatko olla vaiti, Spökvist?
— Minun luotettavuuteni on koeteltu, sanoi Spökvist, kilistäen patruunan kanssa laseja.
— Hyvä on, sanonpa siis sinulle, että… että minä tosiaankin olen rakastunut, pihkaisesti rakastunut Johannaan. Sanokoot ihmiset sitä hullutukseksi, vaan minä en sille mitään voi.
Patruuna oli valmis luomaan silmänsä maahan tehtyään tämän ujostelevan tunnustuksen.