Patruunan ensi aikomuksena oli heti ryhtyä toimintaan. Spökvistin väliintulo ja Svalgrenin ilmestyminen aikaansaivat sen, että patruuna katsoi täytyvänsä ennen toimen alkamista pitää sopiva puhe. Ja hän avasi suunsa ja puhui siis, kaiken aikaa viuhtoen ruoskalla:
— Tiedätkö sinä, sen varas-mölhö, mitkä isännän oikeudet ovat? Ei, sitä et näy tietävän, vaan kyllä minä sinulle ne opetan. Minä voin antaa sinulle päästökirjan ja toimittaa sinulle papintodistuksen, jotka tuhoavat tulevaisuutesi ja lyövät sinuun häpeäleiman ja tekevät sinut kaikkein halveksimaksi; sinä et koskaan tule saamaan työtä tahi toimeentuloa, minne hyvänsä käännyt koko Ruotsinmaan rajojen sisäpuolella, ellethän Vanäsin vallinkaivajain joukossa. Semmoisen päästökirjan olen sinulle luvannutkin, ja siinä päätöksessä pysyn. Sinä olet varastanut raudan suurpajasta; ehk'en voikaan näyttää sitä toteen, mutta minulla on oikeus epäillä ketä tahansa, ja sillä hyvä. (Svalgren oli tätä kuullessaan varsin tyytyväisen näköinen; sillä hän tiesi parhaiten kuka oli syypää varkauteen, ja hänen seljässään oli vielä jälkiä todistamassa, ketä patruuna itse asiassa epäili). — Mutta kyllin siitä, jatkoi Brackander, — Ruotsin laissa on myös kohta, jota kutsutaan talonkuriksi. Ehk'et tiedäkään mitä talonkuri on? Selkäsi, poikaseni, saa pian kokea sitä. Minulla on laillinen oikeus pehmittää selkääsi, löylyttää sinua monenkirjavaksi, kepittää sinua niin että sielu naukuu ruumiissasi…
— Juuri niin, laillinen oikeus, puuttui lainoppinut Spökvist väliin, — kauppakaaren neljännentoista luvun ja rikoskaaren kuudennenneljättä mukaan. Paragraafin numeroa en muista tällä kertaa, mutta toisen sanat kuuluvat näin; "jos isäntä tahi emäntä lyöpi palkollistaan, niin että tämä siitä tulee rammaksi eli ruhoksi, rangaistakoon laillisella sakolla; jos he syynmukaisesti rankaisevat häntä rikoksesta, jääköön kostamatta".
— Ja kutkas muut siitä päättävät, rankaisenko "syynmukaan", kuin minä itse? jatkoi Brackander voitonriemuissaan; — jos minä näen "syytä olevan" antaa sinulle syyttömästi selkään, niin on minulla siihen oikeus. Tämän moisella aseella (patruuna viuhtoi ruoskalla) minä en suinkaan voi lyödä sinun kaltaistas härkää rammaksi tahi ruhoksi; mutta minä voin laskea veresi kuiville, mähjiä sinut pahanpäiväiseksi, että kurja nahkasi retkattaa kuin mikin riepu, ja siihen näes on minulla oikeus, lakikirjassa hyväksytty ja vahvistettu 1734 vuoden valtiopäivillä.
— Älköön patruuna vain yrittäkö, sanoi Sven, — se tulisi patruunalle päättymään pahasti. Minä olen ruotsalainen mies ja verensä isänmaan eteen vuodattaneen soturin poika; sentähden minä en annakaan hutkia selkääni, hyvä patruuna; ja jos ken yrittää viuhtomaan minua ruoskilla tai millä hyvänsä, niin surkuttelen häntä, niinkauan kun minulla on nyrkit vapaana.
— Te kuulette kumpanenkin, että hän uhkaa lyödä isäntäänsä, huusi Brackander. — Tiedätkö mitä siitä lähtee, jos sinä uskallat lyödä takasin, tiedätkö?
— Hoo, siitä lähtee vaan kaksineljättä paria raippoja, äänsi Spökvist, — hi, hi, hi, vaan kaksineljättä paria raippoja, rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan. Se ei paljoa tunnu mokomaan talonpojan selkään. Ja sitte puhuu hän sodassa kaatuneesta isästään! Ikäänkuin sekin tulisi oikeudessa kuuluviin ja pelastaisi hänen nahkansa selkäsaunasta! Jopa nyt jotakin! Niin hiivatin hassua! Hutaise häntä nyt, Brackander!
— Isäsi oli kaiketikin varas, niinkuin sinäkin olet, ja tuosta saat sekä itsesi että isäsi ja koko sukusi puolesta.
Nordstjärnetähdistön ehdokas Nikolaus Brackander nosti samassa ruoskan ja tavotti iskeä huimasta Sven Stoolia kasvoihin. Nahkainen siima suhahti ilmassa, vaan ennenkun se ehti käydä tarkotettuun maaliin, oli Sven pysäyttänyt sen ja tarttunut siihen voimakkaalla kädellään.
Veri hyrskyi pelottavalla vauhdilla nuorukaisen suonissa, hänen aivoissansa kieppuili, povi kuohuili… raivon vimma valtasi hänet… hän oli valmis ryntäämään patruunan päälle ja ruhmaisemaan häntä mahdottomilla kourillaan; mutta samassa kasvatusisän säyseän totiset kasvot näyttäytyivät hänen sielunsa silmäin eteen, ja hän oli kuulevinaan pyhät sanat, jotka tämän huulilta usein olivat kaikuneet: "rukoilkaa niiden edestä, jotka teitä vainoovat ja vahingoittavat". Ja Sven pysähtyi kesken hyökkäystä ja antoi kätensä vaipua. Mutta syvä ahdistuksen huokaus, joka tunkihen hänen rinnastaan, todisti siitä äärettömästä ponnistuksesta, jonka kautta hän oli saanut mielensä talttumaan.