— Ehee, vastasi Brackander säteillen ilosta; — ehee! Sinä olet varas, sen tiedän varmaan. Sinä saat vastata oikeudessa… ole varma siitä… ja matkustaa ruununkyydillä ja maata häpeäpenkillä. Siitä tulee sievä juttu. Ja ellen voi langettaa sinua, niin annan yhtäkaikki merkitä päästökirjaasi, että sinä olet varkaudesta epäluulon alaisena. Ha, ha, ha, onhan minulla oikeus epäillä palkollisistani, ketä minä tahdon!
— Herra Jumala, huokasi Sven juurikuin itsekseen, — eiväthän tuomarit saata langettaa minua siitä mitä en ole tehnyt, mutta maineeni ja arvoni ihmisten edessä tulee turmelluksi. Minua saatetaan kuitenkin luulla syypääksi… Se olisi kauheata!
— Niin, semmoiset ovat lukijat, veli Brackander, puuttui nyt puheeseen Spökvist; — jumalisen näköisiä ja hurskaita pinnalta: mutta tultuansa heidät tuntemaan, ovat he paljaita rosvoja ja varkaita. Tuokin lurjus on ollut hyvässä koulussa. Vanha puujalkasotamies… nimittäin hänen kasvatusisänsä, nilkuttaja… on kasvattanut häntä oikealla tavalla. Jos hän on opettanut häntä varastamaan, niin varmaan hän on opettanut kätkemäänkin. Et sinä, Brackander, kuuna päivänä taida saada rautaasi takasin, kun se moisten veijarien käsiin on joutunut. Mutta minä, nimismies, alan vastapuoleen pitää tarkalla silmällä tuota korpraalia ja koko herännäisjoukkiota…
Svenin kasvot hehkuivat, hänen silmänsä säkenöitsivät, suonet ohaustensa luona paisuivat. Hän oli tähän asti kouristuksen tapaisella voimalla pakottanut sydämensä noudattamaan sitä varotusta, että kristityn juuri kiusauksen hetkenä on otettava vaari sydämensä laadusta eikä milloinkaan kostettava pahaa pahalla; mutta nyt oli mitta kukkurallaan: hän ei voinut enää taistella luontoansa vastaan. Leimuava katse, jonka hän nimismieheen loi, mykistytti tämän, ikäänkuin hän olisi nähnyt ukontulen päänsä päällä; urhea kruununpalvelija siirräiksen vaistomaisesti kauemmaksi sohvankulmaan, niin loitos Svenistä kuin suinkin voi.
— Kavahda itseäs, käärmekieli, sanoi Sven, puristaen mahtavaa nyrkkiään; — jos vielä julkenet yhdenkään pahan sanan lausua kasvatusisästäni, niin pehmitän sinut pahanpäiväiseksi, kurja.
Patruuna Brackander alkoi niinikään, kuten sanotaan, hörpistellä korviaan. Mutta nyt nimismies uudestaan kikahutti tuon tutun naurunsa, hi, hi, hi, salatakseen pelkoaan, ja nuo merkityksettömät äänet tekivät patruunaan saman vaikutuksen, kuin torven toitotukset tuliseen sotaorhiin. Hän muisti myös isännän oikeutensa ja että hän hätätilassa saattoi luikata käpälämäkeen ja huutaa renkejään avuksi. Täten rohkasi hän mielensä, ja sitä mukaa alkoi vihakin taas paisua yli ääriensä.
— Mies, ärjäsi hän, — sinä uskalsit kutsua ystävääni ja vierastani, kuninkaan käskyläistä herra Spökvistiä, kurjaksi.
— Ja uskallan kutsua vielä sinuakin, pikku kääpiö pahainen, vastasi Sven. — Älä ärsytä minua liiaksi, kuuletko!… ja tuommoisesta miehestä pitäisi Johannan huoliman! Hyi!
Silmitönnä vihasta ja tukka pystyssä kuin piikkisian harja, patruuna tempasi seinältä ruoskan. Nimismies vapisi kuin haavan lehti vartoen mitä tuleman piti. Brackander, sanoi hän, — malta hetkisen mielesi… ja… kutsu Svalgren sisään. Täällä saattaa vierasmies olla tarpeen… Svalgren, Svalgren!
Palvelija Svalgren ei ollut kaukana. Hän oli ruokasalin ovella kuunnellut mellakkaa. Hän astui nyt sisään, vaan piti varovaisesti kiinni lukosta, osottaakseen, jos tarve vaatisi, kuinka sukkela hän oli katoamaan.