— En pyörrytä sanaani siinäkään tapauksessa, vastasi Sven; — mutta niin pahaa en kuitenkaan ajattelisi patruunasta…
— Vai niin… sinä… lurjus… tohdit kutsua minua kehnoksi mieheksi! änkytti Brackander sinivihreänä kiukusta; — sen saat sinä maksaa! Tiedätkö, hulttio, että minä olen isäntäsi? Tiedätkö mitä siitä seuraa, kun syytää herjauksia isäntänsä silmille.
— Minä olen todistajasi, Brackander, että renki kutsui sinua roistoksi ja kehnoksi mieheksi, äänsi Spökvist.
— Se on vale; sitä en ole koskaan tehnyt, vastasi Sven; — patruuna se päinvastoin oli, joka…
— Minä olen todistajasi, jatkoi Spökvist, — että hän on syyttänyt sinua valeesta, elikkä kutsunut sinua valehtelijaksi ja pääpeijariksi. Moisista haukkumasanoista, kun ne palvelija lausuu isännästään, vedetään nelinkertaisesti sakkoa kuin mitä laissa säädetty on, Rikoskaaren viidennentoista luvun mukaan.
— Rikoskaaren… sinäpä sanan lausuit, veli Spökvist, sanoi patruuna, pyyhkäisten kädellä pystytukkaansa (tämän alla oli silminnähtävästi pälkähtänyt sukkela ajatus) — minulla on Rikoskaareen nähden muutakin puheltavaa tämän aimo junkkarin kanssa. Kolme viikkoa takaperin katosi suurpajasta joukko paraimman laatuisia taerautoja. En vielä ole onnistunut saamaan tietoa varkaasta, mutta pätevien syiden nojalla epäilen tätä miestä.
— Oiva mielijohde, ajatteli Spökvist itsekseen; — Brackander saa sukkelia päähänpistoja, ainakin kun hän on kiukustunut.
Tämä hävytön syytös tuli niin odottamatta ja kaikui niin kamalasti Sven Stoolin korvissa, että veri ikäänkuin jäätyi hänen suonissaan; hän kalpeni ja tarttui, niin väkevä kuin muuten olikin, ovenpieleen ettei horjuisi. Joka luulee, että puhdas omatunto tämän kaltaisina hetkinä muodostaa haarniskan, josta väärät syytökset ponnahtavat takasin kuin lysmistyneet nuolet, hän ei tunne ihmisluonnetta. Kuta puhtaampi sydämen tajunta on, sitä suurempi kammo ja inho herää jo pelkästä rikoksen ajatuksestakin… sitä raskaammalta, vieläpä sietämättömältä tuntuu epäluulo… viaton katsoo moisen syytöksen saastuttavan itseään. Jos konna punastuu, kalpenee ja vapisee rikoksensa ilmitultua, on siihen syynä hämmästys, kun hän näkee itsensä paljastettuna, tahi rangaistuksen pelko, ja kun hän ehtii tottua moisiin onnettomuuksiin, saattaa hän julkein otsin kohdata minkämoisia syytöksiä tahansa. Mutta sitä ei voi viaton; ennenkun hänen kuohahtanut siveellinen luontonsa ehtii tyyntyä tasapainoon, niin hän ei saata kestää katsetta häntä epäilevän vertaisensa silmästä.
— Katsos vaan, huusi Spökvist, — katsos kuinka mies kalpenee ja vapisee! Hän ilmaisee itsensä… hänen rikoksensa on ilmeinen. Voisinpa uskaltaa pääni siitä että tunnustetusti tarkka silmäsi, veli Brackander on osunut oikeaan. Konna on inttämättä varastanut raudan; minä otan sen valalleni milloin hyvänsä.
— Patruuna, minä olen viaton… minä en kärsi kantaa moista epäluuloa; ottakaa sananne Herran nimessä takasin! sanoi Sven.