— Hi, hi, hi! nauraa irvisteli Spökvist; — kyllä kuuluu, että hävyttömällä riiviöllä on ääntä suussa.
Brackander oli kasvoiltaan kuin punaiseksi sivuttu seinä, ja hänen pienet silmänsä katsoa illittelivät tavalla, josta kovan puuskauksen tiesi olevan tulossa. Hän ei vielä sentään katsonut ajan tulleen antaa kiukkunsa kipenöidä, vaan hillitsi itsensä ja jatkoi:
— Mutta jos sinä tytöstä pidät, niin ethän kaiketi tahtoisi asettua hänen onnensa tielle, hyvä ystävä?
— Niinkö patruuna arvelee, että hän tulisi onnelliseksi, jos vaan saa rikkaan miehen?
— Älä kysele mitään, mies, vaan vastaa itse!
— Sittenpä vastaan, että minä tunnen Johannaa siksi hyvin, ettei hän semmoista saata ajatella; muutoin en pitäisi häntä kengänrajojen vertaisena… en sittekään, silloin rikas mies kernaasti saisi hänet ottaa. (Sven pyyhki samalla silmiään). Mutta nähkääs, Johanna tietää, että minä olen työhön pystyvä, ja että voin elättää vaimon yhtä hyvin kuin kuka hyvänsä minun asemassani; ja jos pahat päivät yllättäisivät, niin tietää hän Jumalan sanasta, että vaimon on jakaminen iloa ja murhetta miehensä kanssa. Niin, herra patruuna, Johanna ja minä ja hänen vanhempansa olemme usein puhelleet siitä asiasta. Johanna tahtoo mielellään kärsiä minun vuokseni, jos Jumala niin tahtoo…
— Siinä pistäiksen "lukija" esiin! Eikös se jo ole kovin hassua? Hi, hi, hi! röhötti Spökvist.
Sven punastui, ja kouristuksen tapainen värähdys hänen suupielissään todisti, ettei hän ollut kylmäkiskoinen arvoisan kruununpalvelijan jatkuvan pilkan suhteen. Svenin syntyperäinen kiivas mieli, samaten kuin hänen ylpeä luontonsa, jättiläismäinen kasvunsa ja mahtavat ruumiinvoimansa olivat sukuperintöä; hänen suonissansa virtasi raittiina ja puhtaana vanhain viikinkien veri. Hänessä kyti hetkisen harras halu oikein rutaista nimismiestä; mutta hän malttoi mielensä ja hillitsi kuohuvan sisunsa. Mutta oikeutetun ja lakkaamatta ärsytetyn mielikarvauden hillitseminen vaatii ponnistuksia ja kysyy suurempia voimia, kuin mitä Sven kerta osotti itsellään olevan, kun hän hämmästyneiden teinien nähden "suuteli" väkivasaraa.
Brackander ei tällä haavaa ottanut osaa Spökvistin hilpeämielisyyteen. Pieni mies asettui mahtipontisesti seisomaan jättiläisen eteen, jonka ryntäihin hän nipin napin ulottui, ja sähisi käheällä äänellä.
— Vaan jospa rikas mies, joka aikoi tehdä Johannan onnelliseksi, ei olisi kukaan muu, kuin minä itse… minä itse, kuuletko!… tahtoisitko sittenkin kutsua häntä kehnoksi mieheksi? Vastaapas siihen!