Patruuna seisoi hetkisen vaieten, aivankuin näin jyrkkä kielto olisi ollut hänelle odottamaton. Spökvist sitä vastoin äänsi:
— Oletko hulluna, mies? Enpä ikänä ole kiittämättömämpää mölhöä nähnyt.
— Niin, veli Spökvist, sanoi patruuna pudistaen päätään, — siinä nyt omin silmin näet, kuinka käy, kun väkensä parasta tarkoittaa. Röyhkeyttä ja kiittämättömyyttä saa vaan palkakseen.
— Vanha sananparsi on, että talonpojalle ei pidä koskaan tehdä hyvää, jatkoi Spökvist; — mokomiin ihmisiin ei tehoo muu kuin patukka.
Sven ojensi suoraksi pitkän vartalonsa ja mitteli Spökvistiä halveksivin katsein. Mutta huolimatta siitä uljuudesta, joka, nimismiehen lausuessa loukkaavat sanansa, loisti hänen otsaltaan, oli nuorukaisen sydän surua ja ahdistusta täynnä. Matkalla masuunista herrastaloon oli Svalgren esiin tuonut useita hämäriä viittauksia siitä, mitä äskeisin oli patruunan ja Johannan välillä tapahtunut. Nämä viittaukset ne tunkeilivat terävinä tikareina Sven maasmestarin sydämeen, mutta ylpeyden ja miehekkyyden tunne ei sallinut Svenin olla utelias ja urkkia tietoja syvästi halveksimaltaan palvelijakuotukselta, jonka viekkaat silmät loistivat vahingonilosta. Sven ei paljoa ollut jälillä viekkaudesta ja koukutteluista, mutta siitä huolimatta alkoi häntä suuresti epäilyttää, että patruunan esille tuoma ja niin houkuttelevaisiin etuihin liittyvä naimaehdotus oli yhteydessä joittenkin toisten tarkotusten kanssa. Hän kääntyi nyt isäntään ja lausui äänellä, jota koetti tehdä levolliseksi ja päättäväiseksi:
— Minä pyydän, patruuna, ettette ajattele minusta niin pahaa, ikäänkuin minä tahtoisin olla häijy ja kiittämätön. Mutta minun on mahdoton tehdä niinkuin patruuna tahtoo, sillä minä olen antanut Johanna Brantille lupaukseni, enkä sitä koskaan petä.
— Hi, hi, hi! naureskeli Spökvist; — sepä lystikäs vekkuli!
— Mutta oletko ihan varma, että Johanna huolii sinusta? kysyi
Brackander, teeskennellyllä hilpeydellä yhtyen Spökvistin nauruun.
— Kyllä olen ihan varma, vastasi Sven avomielisen luottavaisena. — Mutta näetkös, jatkoi Brackander, — jospa sattuisikin niin, että parempi kosija kuin sinä, rikas, peräti rikas ja lisäksi ylhäinen mies, tahtoisi tehdä Johannalle sen kunnian että ottaisi hänet vaimokseen, mitähän siihen sanoisit?
— Niin vaan sanoisin, vastasi Sven jälleen saavutetulla vakavuudella, — että jos se rikas mies ennalta tietää, että Johanna on minun morsiameni, niin hän käyttäytyy kehnon miehen tavoin.