— Minä tiedän tytön, joka on rakastunut, oikein tuhottomasti rakastunut sinuun, Sven.
— Hm… vai niin.
— Sinun pitää vaan kosia häntä, ja ihan paikalla. Hän on sinun arvoisesi; tavallaan on sinulle kunniaksi, että saat hänet vaimoksi. Minä tahdon tehdä teidät molemmat onnellisiksi. Se on, sanalla sanoen emännöitsijäni, mamseli Petronella, joka on sinuun hullaantunut. Hän on korviansa myöten rakastunut, ihmisparka…
— Mamseli Petronella? Se ei voi ikänä olla patruunan tarkotus! lausui Sven, kasvot tulipunaisina.
— On, on, ystäväiseni. Tosin hän on sitä niin kutsuttua parempaa väkeä, mutta rakkaus tasoittaa kaikki, ja koska nyt tiedät, että hän itse toivoo sinua miehekseen, niin älä sinä ole asiasta huolissasi…
— Minä kiitän, patruuna, hyvistä aikeistanne, sanoi Sven nousten tuolilta; — vaan että minä kosisin mamseli Petronellaa, siitä ei kuuna päivänä tule mitään.
— Mitä sanot? kivahti patruuna ja asettui ristissä käsin Svenin eteen; — eikö tule mitään, sanot? Onko se tyhmää ujoutta vai niskoittelua, hä?
— Ei kumpastakaan, vastasi Sven tyynesti; — tarkotan vaan, etten minä ikimaailmassa huoli mamseli Petronellasta.
— Horun lorua! vastasi patruuna. — Minä vaan sanon, Sven, että sinä käyttäydyt kiittämättömästi ja huonosti… Älä luulekaan, että aion lahjoittaa maatilkun ja pajan ja parisataa hopeariksiä niskoittelevalle, vastahakoiselle palvelijalle. Minä liitän lahjaani sen nimenomaisen ehdon, että nait mamseli Petronellan. Siinä sen nyt kuulet. Älä itsepäisesti torju onnea luotasi.
— Kyllä huomaan, että minun täytyy jäädä patruunan lahjaa vaille, sanoi Sven.