— Teidän luvallanne, herra patruuna, vastasi Sven, — minä olen tuuminut toisapäin. Koettaisin ruveta omasta takaa sepäksi.
— So-o?… No, en sano mitään siitä, minä olen sinua varten ajatellut ihan samaa. Mutta istuhan, ystäväiseni! Minulla on paljon kanssasi puhumista.
Sven istui tuolille ovensuuhun.
— Mitähän sanoisit, jatkoi patruuna, — jos minä täten, herra kruununnimismies Spökvistin läsnäollessa, sitoudun palvelusaikasi loputtua lahjoittamaan sinulle oman vähäisen maatilkun, rakentamaan sille pajan, hankkimaan siihen kaikki tarvittavat työkalut ja antamaan lisäksi sinulle parisen sataa hopeariksiä liikkeesi alkamista varten.
— Taivas varjelkoon! Onko patruunalla tosiaankin se aikomus? sanoi Sven ja kiinnitti Brackanderiin katseen, joka ilmaisi samalla sekä epäilystä että hämmästystä.
— Se on vahva aikomukseni, vakuutti Brackander; — kas niin, poikaseni, iskepäs nyt kättä ja kiitä minua!
Sven ojensi patruunalle suuren, kamaraisen kätensä, vaan ei vailla sisäistä vastenmielistä tunnetta, sillä hän aavisti, että joku pohjatarkotushan tällä tavattomalla ystävyydellä ja auliudella täytyi olla.
— Ja kun sitte rupeat omilleen eläjäksi, sanoi Spökvist, — niin tottakai ensikädessä ajattelet naimisiin menoa.
— Kuinkas muuten, virkahti Brackander ja taputti Sveniä olalle; — kun pääsee niin loistaviin oloihin, niin täytyy uskollisen vaimon tulla niihin osalliseksi, muutoin ei siitä ole siunausta. Mutta siinäkin suhteessa olen minä tuuminut asiata, Sven… Minä tahdon tehdä onnesi täydelliseksi.
— Kiitoksia paljon, patruuna, sanoi Sven ja käännähtihen levottomasti tuolilla.