VII.
Kaksi kilpakosijaa.
Patruuna ja kruununnimismies lähtivät ruokailuhuoneesta ja palasivat takasin konttooriin. Spökvist pukeutui totiseen, mahtipontiseen muotoon ja istahti sohvaan; patruuna pani kädet ristiin selän taakse ja näytti miettiväiseltä.
Sven maasmestari astui sisään. Hän tervehti herroja kohteliaasti ja pysähtyi ovensuuhun hattu kädessään. Jättiläisen otsaa peitti synkkä pilvi, ja muutoin niin kirkas ja levollinen katseensa ilmaisi levottomuutta ja mielenjännitystä.
— Hyvää iltaa, kunnon ystävä Sven, sanoi patruuna sulavasti; — olen kutsuttanut sinua tänne puhuakseni kanssasi tähdellisestä asiasta… Veli Spökvist, sinä näet tässä lukuisista työmiehistäni ja alustalaisistani sen, johonka enin luotan. Minä annan mielelläni Svenistä sen arvolauseen, että hän on taitava, säntillinen ja uskollinen työmies.
— Minua ilahuttaa kuulla, sanoi Spökvist armollisesti; — pidä aina itsesi ansiollisena saamaan senlaista kiitosta, ystäväiseni!
Sven oli vaiti ja pyöritteli lakkia käsissään. Patruuna astahti pari kertaa lattian poikki ja jatkoi:
— Minä pidän velvollisuutenani ja ilonani tehdä alustalaiseni onnellisiksi…
(Sven näytti peräti ällistyneeltä tämän odottamattoman tunnustuksen kuultuaan; Spökvist hymyili huomaamattomasti).
— Ja sitä pyrintöni aina ovat tähdänneet, vaikka kenties useasti olen erehtynyt keinojen suhteen ja useammin vielä ollut tekemisissä ihmisten kanssa, jotka hyvyyttäni eivät ole ansainneet. Minua ilahuttaa sitä enemmin, kun olen tilaisuudessa osottaa sydämeni ihmisystävällisiä taipumuksia, väärinkäyttämättä hyvyyttäni ja tuhlaamatta sitä kelvottomille. Sven hyvä, minä olen suurella mieltymyksellä ottanut osaa oloihisi ja päättänyt tehdä kaikki mikä vallassani on vastaisen onnesi varalle. Kontrahti, jonka kautta minä olen isäntäsi, on kohta lopussa; minä en kernaasti päästäisi niin uskollista palvelijaa… Tahdotko vielä vuodeksi jäädä palvelukseeni? Minä lisään sinulle palkkaa, ystäväiseni… ja sovimmehan me kyllä muutenkin.