Hetkisen kuluttua ilmoitettiin iltasen olevan valmiina. Keskustelu kääntyi aterian jälkeen valtiolliselle alalle.
— Vapaamielisten sanomalehtien häviön malja! sanoi Spökvist ja kohotti lasinsa, — vapaamieliset sanomalehdet ne juuri ovat, jotka matkaansaattavat kaiken pahan Ruotsissa. Toista on Venäjä! Siellä hallitus osaa salvata sanomilta suun! Täällä meillä uskaltaa tuskin nimismies, perheestään kunniallista huolta pitäen, toimittaa virkaansa niinkuin sitä tulee toimittaa, se on: nylkeä talonpoikia, sillä jos kohta maaherra ei siitä liioin lukua pitäisikään, niin saattaa kumminkin tapahtua, että vapaamielinen sanomakirjoittaja saa jutun tietoonsa ja myllertää sekaisin maat ja taivaat… ja silloin on virka mennyt… Ei, veliseni Brackander, eläköön Venäjä! Siellä kunnon nimismiehen olisi maittavat olot; olenkin kuullut puhuttavan, että nimismiehet Suomessa elostelevat kuin Jumalan kukkarossa.
— Ja sitäpaitsi niin talonpojat Venäjällä ovat maa-orjia [tosin siihen aikaan, jolloin Rydberg kertomuksensa kirjoitti. Suom.], puuttui Brackander puheeseen; — niin pitäisi olla meilläkin. Jos maasmestarini olisi maa-orja, niin en tarvitseisi vetkutella ja mutkitella niin paljoa, ottaakseni häneltä tytön.
— Olet oikeassa. Ja ajatteles, veli Brackander, kuinka toisin olisi, jos eläisimme Venäjällä, tahi jos venäläiset olisivat herroja Ruotsissa. Etteikö erinomaiset ansiosi rautatehtailijana, ihmisenä ja kansalaisena aikaa sitte olisi saavuttaneet tunnustusta? Kyllä varmaan! Olisit paraikaa ollut sekä Pyhän-Yrjön että Sasu-Ketun-nahka Tähdistön ritari.
— Niinkö arvelet?
— Olen varma siitä.
— Olkoon menneeksi, sanoi Brackander, — sitten juomme vielä maljan,
Venäjänmaan onneksi!
Samassa raotettiin ovea, ja Svalgrenin ketunnaama ilmestyi näiden kahden henkiheimolaisen nähtäville.
— Armollinen patruuna, sanoi palvelija, — Sven maasmestari on täällä ulkona.
— Käske hänen tulla konttooriin, vastasi Brackander.