Loppu.

Kertomus kuljeksivista teineistä on nyt lopussa. Mutta monta vuotta on kulunut siitä kun Yrjö ja Aadolf vaeltelivat Smoolannin metsissä haeksien kukkia ja seikkailuja; he eivät ole enää nuorukaisia, vaan miehiä, jotka eri teitä ovat läpikäyneet ankaran oppijakson elämän koulussa. Monet nuorelliset toiveet ovat haalistuneet, monet heidän tuulentuvistaan vajonneet näköpiirin taa, monet myrskyt elämän merellä järistäneet heidän haaksiaan ja pakottaneet heitä käärimään kokoon jonkun niistä purjeista, joilla he uraansa alkaessa ylväästi puskivat ulos nuoruuden valkamasta. Mutta olemme iloiset voidessamme sanoa, etteivät he koskaan ole kärsineet haaksirikkoa, vaan ovat ponnistelleet eteenpäin kautta karien ja kuohujen luotsina hyve ja kompassina rakkaus, ja että he, kauan erillään oltua, nyt purjehtivat yhdessä tyynempiä vesiä hyvässä toivossa kerran saada heittää ankkurin tuntemattomalla rannalla toisella puolen meren.

Näinä kuluneina vuosina on monenmoisia tapauksia sattunut niitten henkilöitten elämässä, jotka kertomuksessamme olemme ottaneet kuvattavaksi; muutama myös saavuttanut maallisen vaelluksensa päämaalin ja kadonnut näkijän silmistä. Ennenkun sanomme lukijalle hyvästit, tahdomme lyhykäisesti tehdä selkoa näitten henkilöitten loppuvaiheista.

Sven Stool palveli kolme vuotta kaartissa nauttien esimiestensä ja toveriensa suosiota. Hänelle tuli tuontuostakin kirjeitä kasvatusvanhemmilta, Johannalta ja Yrjöltä — kirjeitä, joissa kerrottiin heidän onnestaan, viihtymyksestään ja karttuvasta hyvinvoinnista viimemainitun talossa. Vihoviimein saapui kirje, tuoden Svenille tiedoksi ei sen vähempää kuin että Yrjö oli mennyt kristilliseen avioliittoon Inkerin kanssa, ja kuvaillen kaikkia yksityiskohtia suurenmoisista häistä, joissa muun muassa Aadolf Sparrfält, silloin Upsalan ylioppilas, toimitti sulhaspojan virkaa. Niin onnelliselta kuin omaisten ja ystävien menestys Svenistä tuntuikin ikävöi hän kuitenkin kotiseutuansa ja uskollista Johannaansa. Tapaturma, jota Sven yhtäkaikki sydämessään siunasi, teki että hän pikemmin kuin oli toivonut sai nähdä heidät; eräässä koeammunnassa, jossa tarkastettiin uusia kiväärejä, menetti hän näet yhden vasemman käden sormen, sai sen johdosta eron sotapalveluksesta ja palasi täynnä iloa ja toivoa kotiseudulleen. Rahat, jotka hän uutteralla työllään virantoimituksesta vapaina hetkinään ansaitsi, oli hän aikeelleen uskollisena aina lähettänyt kasvatusvanhemmille, vaikka hän hyvin tiesi etteivät nämä enää olleet niitten tarpeessa. Yrjö oli näillä rahoilla tiluksilleen rakentanut ja sisustanut sievän tuvan ja sen viereen pajan, ja Svenin palatessa kotiin oli kaikki kunnossa hänen ja Johannan mennä naimisiin ja asettua tupataloseen asumaan. Meidän ei tarvinne mainita, että he eivät turhanpäiten viivytelleet asiata naimiskaarta tutkimalla, vaan rupesivat kaikella kiiruulla ja riemulla avioliittoon. Lapsenlapsia kasvoi korpraali Brantin ja Kersti muorin ympärillä; heidän vanhuutensa aurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti ja loi, ennen vaipumistaan horisontin alle, ruusuhohteen elämän syksyyn.

Irtaumme vastahakoisesti tästä kodikkaisuuden ja onnen kuvaelmasta tehdäksemme muutamalla sanalla selkoa herrojen Brackanderin ja Spökvistin myöhemmistä elämänvaiheista. Ryöstöhuutokaupassa näitten kaksoissielujen välillä herännyt kaihelma kasvoi julkivihollisuudeksi, kun molemmat haluten luopua nuorenmiehen taakasta, tuonnempana törmäsivät yhteen kilpaillessaan rikkaan kruununvoudin tyttären kädestä ja kapitaaleista. Brackander löi kuitenkin Spökvistin laudalta, vaan vihasi häntä seitsemän kertaa pahemmin juuri sen johdosta, sillä patruuna havaitsi kohta, että hän oli taloonsa saanut sietämättömän Xantipan, joka ei mitään niin halunnut kuin antaa miehensä tuntea akkavallan rautaista kovuutta ja sortoa. Sittenkun aviopuolisot vuosikausia olivat valmistelleet toisillensa helvettiä maan päällä, sopivat he vihdoin ensi kerran eräästä asiasta — avioerosta. Patruuna, jolla nordstjärnetähdistön ritarimerkki vielä yhä kyti mielessä, matkusti senjälkeen Tukholmaan sitä itsellensä jollakin tavalla hankkimaan, esiintyi suurella loistolla ja tuli jotenkin tunnetuksi tuhmasta pöyhkeydestään, kauniista ajoneuvoistaan ja huonosta pelionnestaan. Rahasta melko paljaaksi nylettynä palasi hän masuuneilleen Smoolannissa kiroten hallitusta, joka oli antanut hänelle kiviä leivän asemasta — hän oli näet saanut Vaasan vaan ei nordstjärnetähden. Kuitenkin oli patruuna sillä välin mielistynyt Tukholman elämään, jommoisena se eräissä piireissä esiintyy, palasi sinne usein, eli hurjasti, pelasi raivostuneesti, hoiti huonosti asioitaan, antautui niitä parannellakseen seikkaileviin keinotteluihin ja hävisi niin vihdoin kokonaan. Hupihaittola siihen kuuluvine masuuneineen ja rautatehtaineen joutui vasaran alle. Mitättömällä osalla entistä omaisuuttaan vetäytyi Brackander pois — Jumala tiesi minne; niillä seuduin, missä hän loistavuutensa päivinä oli mellastellut, ei hänen onnensa vaiheista tietty mitään, kunnes hän äkisti monta vuotta sen jälkeen taas näyttäytyi siellä, paljon muuttuneena ei ainoastaan ulkonaisessa suhteessa vaan sisällisenkin ihmisensä puolesta. Hän osti pienen paperitehtaan, joka sijaitsi peninkulman päässä Yrjön kartanosta, eleli hiljaisesti erillään muista, sekä voitti vielä entisten tuttaviensa suureksi kummastukseksi niitten harvojen ihmisten suosion ja kunnioituksen, joittenka kanssa joutui tekemisiin. Vastoinkäymiset olivat tietenkin panneet hänet ajattelemaan ja saattaneet hänet syvemmälti katsastamaan sieluunsa; sittenkun hänellä ei enää ollut turvaa rikkaudesta eikä turhamaisuutensa tyydyttäminen enää kelvannut hänen päämääräksensä, oli hänen, jotta ei joutuisi epäilyksiin, täytynyt hakea varmempaa turvaa ja toista parempaa päämäärää, ja hän löysi viimein, kovien taistelujen ja syvän itsensä nöyrrytyksen jälkeen sen, mitä hän haki. Vastoinkäymiset ovat senkaltaisille luonteille hyvänä kurittajana hyvään. Kukaties oli se sovinnon kaipio, joka johti hänet takasin sille seudulle, johon surulliset muistot hänen kuluneelta elämältään olivat kiintyneinä. Kun hän kohta palauksensa jälkeen joutui ankaran taudin omaksi, kutsutti hän korpraali Brantin luokseen. Mitä silloin noiden kahden miehen välillä tapahtui, sitä emme tiedä; patruuna tuli jälleen terveeksi, mutta siitä hetkestä käsin oli vanhan soturin ja hänen entisen vastustajansa välinen suhde kuin hellän isän ja katuvaisen pojan, ja sellaisena se pysyi, kunnes Brant vanhus, kyllääntyneenä vuosista ja maallisesta ilosta korkeampien, täydellisempien ilojen toivossa sulki silmänsä lapsijoukkonsa ympäröimänä. Hänen rakas vaimonsa oli ennen häntä siirtynyt parempaan eloon. Heidän hautansa ovat vierekkäin pitäjän kirkkomaalla.

Kruununnimismies Spökvistin myöhemmät elämänvaiheet ovat yhtä surkeat kuin lyhykäisyydessään mainittavat. Oltuaan useita kertoja syytteenalaisena törkeistä virkavirheistä, joista kuitenkin onnellisesti selviytyi, tulivat hänen lainvastaiset menettelynsä, kavalluksensa ja ryöstöksensä yhä julkeammiksi, siksi kuin hän viimein joutui ansaan, menetti virkansa ja tuomittiin sakkoihin, joihin melkoinen osa hänen kokoon haalimasta omaisuudestaan suli. Hän vietti senjälkeen kurjaa elämää nurkka-advokaattina eräässä pikkukaupungissa, joi epätoivoisesti ja kuoli viimein juoppohulluuteen.

* * * * *

Kaksikymmentä vuotta on kulunut sittenkun molemmat teinit sanoivat toisilleen hyvästit pienen venelahdelman luona ja erosivat eri teitä vaeltaaksensa elämän läpi. On ihana kesäilta, päivätyö pelloilla on päättynyt… aurinko painuu horisonttia kohden ja valelee suloista ruusunhohdetta sadekuuron hiljan virkistämille seuduille. Hyvälle haiskahtaa äsken niitetty heinä ja savupatsaat, jotka mökkien savutorvista kieriskelevät taivaalle, ilmoittavat illallisvalmisteita laitettavan väsyneille niittomiehille.

Viljavien peltojen ja vähäisen sievän puistikon ympäröimänä näkyy puron reunalla valkeaksi sivuttu maatalo hupaisinta ja idyllisintä ulkonäköä. Jos luomme silmäyksen puutarhan aidanpienojen läpi, osuu katseemme kasvoihin, joidenka on näyttäminen meistä tutuilta, vaikka onkin kulunut jo kaksikymmentä vuotta siitä kun viimeksi näimme ne. Keski-ikäinen nainen, erinomaisen terveen ja kauniin näköinen, hyörii valelemassa kukkapenkereitä. Pitkäkasvuinen mies seisoo paitahihasillaan omenapuun juurella ja varistaa hedelmiä; kauniit omenat putoovat ropisten maahan, vaan nopeasti ja reippaasti naureskellen joukko punaposkisia lapsen mukuloita poimii ne vasuihin. Näemme edessämme Yrjön, Inkerin ja heidän lapsensa.

Yrjö on arvossa pidetyin mies pitäjässään, koska hän on yleisesti tunnustettu varakkaimmaksi, toimellisimmaksi ja taitavimmaksi. Hänen tilansa, joka ennen oli vain tavallisen hyvä talonpojantalo, on uutteralla työllä ja maanviljelyksen alalla myöhempinä aikoina tehtyjen uusien kokeiden ja keksintöjen järkevällä käyttämisellä saatu tuottamaan sellaisen erän, ettei sille vedä vertoja paljon suurempain herraskartanoiden vuosisato paikkakunnalla. Omien tehtäviensä ohella ei hän kunnankaan tehtäviä laiminlyö; hän on ensimäinen mies pitäjäntoimikunnassa ja kaikenmoisissa kunnallisissa laitoksissa. Missään ei koulut ja vaivaishoito ole paremmin järjestetyt kuin hänen seurakunnassaan. Hänellä näkyy riittävän aikaa kaikkeen, vaikkei hän koskaan rasita itseänsä liioilla tehtävillä. Hänen mielensä on yhtä joustava, sydämensä yhtä lämmin, luontonsa yhtä iloinen kuin nuoruudessa. Hänen kodissansa ovat viihtymys ja perheonni vanhoja vieraita eikä niiden näy olevan aikeena koskaan karkota sieltä.