— Päätökseni ei ole äkkipikaa tehty, korpraali Brant, vastasi Yrjö: — minä olen kauan pohtinut asiata mielessäni ja olen vakuutettu menetteleväni vallan järkevästi. Toiste kerron teille syyt siihen, ja te olette ne hyväksyvä. Nyt lähdemme yhdessä Kerstin ja Inkerin luo puhuaksemme heidän kanssaan… Sinähän, Aadolf, teet minulle seuraa?
Siten päättyi ryöstöhuutokauppa, Patruuna Brackander oli kärsinyt täydellisen tappion. Hän kirosi mielessänsä koko maailman, itsensäkin siihen luettuna, istua retkahti kiesseihin ja palasi kotiin mitä huonoimmalla päällä.
* * * * *
Seuraavana aamuna näemme molemmat teinit vieretysten istumassa kalliolla venelahden luona. He ovat pitkään pakisseet: Aadolf näyttää tavattoman synkältä ja on alla päin. Yrjö pitelee häntä kädestä ja lausuu: — Ei se ollut kuohahtava tunnelma, ei äkisti herännyt surku, joka saattoi minut tekemään päätökseni, Ei, Aadolf, sen olin jo aikaa sitten tehnyt; surullinen kohtaus, jonka eilen jouduimme näkemään, saattoi minut vaan ilman viivytystä päätökseni toimeenpanemaan. Mielipiteeni on, että ihminen omasta puolestaan ja aineellisessa katsannossa ei voi tavotella suurempaa onnea kuin päästä itsenäiseen ja riippumattomaan asemaan. Rehellisten ja uutterain esi-isäin ahkeruudella on minun perinnökseni tullut täänkaltainen osa enkä minä tahdo hukata sitä tavottelemalla sellaista tulevaisuuden päämäärää, joka mahdollisesti on vain tyhjää kangastusta. Mieluummin kuin tuhlaan vähäiset varani pitkällisiin lukuihin astuakseni viimein leivättömälle, monihuoliselle ja riippuvalle virkamiesuralle, mieluummin viljelen tyytyväisnä esi-isieni turvetta ja elän itsenäisenä miesnä saman matalaisen katon alla kuin hekin.
— Mutta tiedonhalusi, Yrjö, ja mielesi oppia…
— Paraimmat tiedot ja opit, ne jotka ovat kuolemattoman henkemme puhdistamiseen ja jalostamiseen välttämättömimmät, saavutetaan elämän koulussa, ystäväiseni. Ja sitäpaitsi eivät tiedot ja opit ole korkeakoulujemme yksinomainen monopooli; jokaisella on meidän päivinämme tilaisuus kehittää itseänsä, enkä tiedä mitään, mikä estää tiedonhaluista talonpoikaa tulemasta hyväksi teoloogiksi, filosoofiksi tahi luonnontutkijaksi.
— Ah, sanoi Aadolf surulloisesti, — se on siis mennyttä, mennyttä kaikki mitä muinoin uneksimme tulevaisuudestamme, veljesliitosta, jonka uskollisesti solmimme koko eliniäksemme! Sinä eriät luotani, Yrjö, sinä jota olen rakastanut hartaammin, kuin jos olisit ollut veljeni…
— Ei, Aadolf, ystävyytemme on iäinen. Mitä se merkitsee, että suurempi tahi vähempi välimatka erottaa meidät toisistamme, kun katkeamaton veljeysside yhdistää sielumme? Ennemmin tahi myöhemmin täytyy toki kahden ystävän eritä; heidän tiensä elämän alhon läpi ei aina voi olla yksi… heidän täytyy sanoa toisilleen hyvästit, ellei ennen, niin haudan reunalla. Mutta menneisyyden muisto ja tulevaisuuden toivo on heille yhteinen, ja kaukana etäisyydessä viittaa heitä lopulta satama, miss'ei ero millainenkaan enää vierrytä kaipauksen kyyneltä, missä heimohenget liittyvät ikuiseen veljeysliittoon, Jumala todistajana ja veljeysvala vannottuna rakkauden ikilähteen reunalla… Hyvästi, Aadolf! Vielä me näemme toisemme, minä käyn useasti tervehtimässä sinua Veksiössä, ja tultuasi akatemiaan, olemme ahkerassa kirjevaihdossa keskenämme, ja loma-aikoina matkustat ystäväsi Yrjön luo.
Teinit syleilivät toisiaan, Yrjö koki näyttää lujalta ja iloiselta, mutta siitä huolimatta pääsivät häneltäkin kyynelet, kun Aadolf itkien puristi hänet rintaansa vasten. Siten seisoivat he pitkään, mutta viimein Aadolf kirkasti luontonsa, kuiskasi jäähyväiset ja riensi pois. Yrjö seisoi liikkumatta ja katseli kyyneltynein silmin hänen jälkeensä. Päästyänsä metsänlaitaan, käännähtihen Aadolf, viittasi vielä kädellään jäähyväiset ja katosi sitten kuusten runkojen keskeen.