— Kiitos viimeellisestä, korpraali!
— Ah, tekö se olette, herra Yrjö! sanoi äijä; — te tulette ilottomaan aikaan.
— Toivon tulleeni juuri parhaaseen aikaan, vastasi teini, jonka kasvot loistivat jalon ja miehekkään päätöksen johdosta; — minulla on kaksi asiaa teille. Ensiksi saan esiintuoda iloiset ja rakkaat terveiset Sveniltä ja Johannalta. Olen kohdannut heidät ja puhellut heidän kanssaan.
Ilon loiste sävähti ukon kasvoille.
— Sven on melkein terve, jatkoi Yrjö; — Johanna onkin vaalinut häntä sydämellisimmällä huolella…
Nämä sanat herättivät patruuna Brackanderissa samanmoisen tunteen, kuin jos hänen sydämensä olisi halstaroitu yhden hänen masuuniensa lieskoissa Vaikka patruunan kiihkoinen rakkaus Johannaan viime aikoina oli muuttunut yhtä kiivaaksi vihaksi, yhtyi tähän vihaan lemmenkateus sellainen, joka vähimmästäkin aiheesta leimahti hurjaan liekkiin. Kun sen lisäksi tulee, että patruuna omantuntonsa edessä ei voinut kyllin kaunistella katalia tekojaan, vaan yhä enemmin paljastui tämän tuomarin edessä sydämettömäksi konnaksi, niin täytyy jokaisen myöntää, että rikas mies, onnistuneen kostonsa ehtoisimmassakin ilossa, oli sangen kurja, onneton olento.
— Minulla on paljon puheltavaa kanssanne Svenistä, jatkoi Yrjö, — mutta säästän sen sopivampaan tilaisuuteen. Mutta nyt on mun esiintuotava toinen asiani, joka tavallansa on pyyntö teille, korpraali. Neljätoista päivää sitten tulin lailliseen ikään, minulla on hyvä ja sievä talo Bergin pitäjässä ja olen kypsyneen harkinnan jälkeen päättänyt keskeyttää opintoni ja ruveta siksi mikä isävainajanikin oli: talonpojaksi. Mutta talonpitoasioista olen tuiki tietämätön eikä minulla ole sukulaista eikä omaista, jotta voisin toivoa pätevää apua moisiin puuhiin. Pyyntöni sentähden on, että te, korpraali Brant, muutatte luokseni kotiin auttajaksi ja neuvonantajaksi. Olen isätön ja äiditön eikä minulla ole sisariakaan. Jospa siis Kersti muori tahtoisi hoitaa taloni, Johanna hoitaa karjani ja Inkeri olla apuna muissa toimissa, niin olisi se minulle tervetullutta. Mitä sanotte tähän ehdotukseen, korpraali Brant?
Ilonihastuksella kuuntelivat läsnäolijat Yrjön sanoja. Ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi muistellut vanhaa sananpartta, että milloin tarve suurimpana, silloin apu lähimpänä, ja ajatellut Jumalan valvovaa kaitselmusta, — ei ketään, sanomme, paitsi patruuna Nikolaus Brackander, joka nyt äkkiä näki kostonsa tyhjiin rauenneen ja pahojen aikeittensa kääntyneen parhaaksi niille, joita hän sielunsa vinheimmällä vihalla oli päättänyt sortaa ja vainota.
Korpraali kiinnitti Yrjöön katseen, joka paremmin kuin sanat ilmaisi, kuinka hänen vanha sydämensä oli ilosta, hellyydestä, kiitollisuudesta ja ihmetyksestä liikutuksissaan. Yrjö oli samalla mielestänsä sekä ylväs että ujosteleva, painoi silmänsä maahan ja saattoi töin tuskin pidättäytyä puristamasta ukkoa syliinsä.
— Mutta, sanoi korpraali pikaisesti, — oletteko tarkoin miettinyt asiaa, Yrjö? Olisikohan teidän lopetettava lukunne, teidän, joka olette ehtinyt niissä jo niin pitkälle ja omaatte niin hyviä lahjoja tullaksenne papiksi?