— Ensi yönä makaan minä ehkä paremmassa rauhassa kuin te, herra patruuna.
— Voinee olla, sanoi patruuna pilkallisesti nauraen. — Mutta täällä sisällä se ei tapahdu. Eihän sinulla ole edes sänkyä maataksesi, ei vaateryysyä, minkä allesi levittäisit. — Ja huone on nyt minun. Minä salpaan oven kiinni… Sinun on heti lähdettävä täältä. Mihinkäs olet pannut akkasi ja tyttäresi?
— Olen tahtonut päästää heidät näkemästä sitä onnettomuutta, jonka olette meille matkaansaattanut; he ovat naapurini Olavi Perssonin luona, sanoi vanhus vapisevalla äänellä.
— Olavi Perssonin, tuon köyhän raukan luona! jatkoi patruuna; — minä sanon Olavi Perssonille, että jos hän sallii heidän olla tuntiakaan kattonsa alla, niin ajan hänet pois kodista ja konnusta… Kuules, sinä vanha sotamies, meillä on tosin vielä suvi, ja niinkauan kuin suvea kestää, on kerjäläisillä, samaten kuin jäniksillä, kotinsa joka pensaan juuressa. Mutta suvi on pian lopussa, ja minä säälin sinua raukkaa. Hankin siis sinulle majan asuaksesi. Nimismies Spökvist, mihinkä yhteiskuntaluokkaan tämä mies nyttemmin kuuluu?
— Mikä on tarkotuksesi, veli? kysyi Spökvist.
— Onko hän yleisessä taikka yksityisessä virassa? Ei. Harjoittaako hän vapaita taiteita, maanviljelystä tahi muita elinkeinoja? Ei, hänellä ei ole maata viljelyksen alla, ei hänellä ole edes nuottaa, jolla vetäisi kalankaan järvestä. Onko todistettavissa että hän omilla varoillaan tahi muiden hoidolla saa elantonsa? Ei, hän nauttii tosin eläkettä siitä että hän on ollut sodassa ja menettänyt toisen jalkansa, vaan se eläke nousee ylisummassa 8:aan hopeariksiin. Hänellä on kasvatuspoika, mutta se on tehnyt rikoksen, karannut ja ottanut pestin sotamieheksi. Hänellä on myöskin kaksi tytärtä, vaan mitenkäpä ne voisivat auttaa hänen toimeentuloaan? Piian palkka näillä tienoin tekee 14 riksiä vuodessa. Itse on hän yli-ikäinen, heikko ja saamaton. Hän ei niinmuodoin voi omalla työllään tahi omaistensa hoidossa saada elantoaan. Hänellä ei ole kattoa päänsä päällä, ei turvetta jota voisi sanoa omakseen. Mihinkä yhteiskuntaluokkaan hän senvuoksi kuuluu, Spökvist?
— Nyt minä käsitän, veli, sanoi nimismies; — hän on nyttemmin niin kutsuttu suojeluton henkilö…
— Ja semmoisena kansalaisoikeutensa menettänyt, puuttui patruuna puheeseen; — hän ei saa ilman erityistä lupaa lähteä pitäjästä; asianmukaisesti kaitsijamieheksi valittuna on minulla isäntävalta hänen ylitsensä ja voin panna hänet millaiseen työhön minä tahdon. Mutta koskei hän kelpaa työhön, käsken minä täten, että hän suorastaan täältä lähetetään vaivaistaloon. Kunink. Maj:tin asetus on tässä kohden selvä. Vaikkei valtiojärjestyksemme olekaan sellainen kuin Venäjällä, on meillä kuitenkin Ruotsissa lakeja, jotka tekevät erotusta henkilöiden välillä ja laskevat tarpeenmukaisen ikeen roistojoukon niskoille. Neljännysmiehet, viekää mies köyhäinhuoneeseen. Minä vastaan pitäjäntoimikunnan edessä ja, jos vaaditaan, tuomioistuimen edessä menettelystäni… Ja kiitä sinä Herraamme, vanha soturi, siitä lempeydestä ja ihmisrakkaudesta, jota sinulle osotetaan sen kautta että vaivaishoito ottaa sinut vanhuutesi ja saamattomuutesi päiviksi turviinsa. Hyvät ihmiset, jatkoi patruuna, — pitäjän hartioille lankeaa tosin taas uusi taakka, mutta kaiken luultavuuden mukaan ei vanhalla ruutiäijällä liene pitkää ikää enää elettävänä, jotenka ehkä kohtakin pääsemme hänestä kuitiksi.
— Oi, Jumala, huokasi korpraali Brant ja painoi harmajan pään rintaansa; — tämmöinenkö hedelmä koitui pitkästä, rukouksessa ja työssä vietetystä elämästä! Herra, suo minulle voimaa nurkumatta kantamaan kuormaani, ja tapahtukoon Sinun tahtosi!… Ystäväni, lausui hän sitte ääneen, — kovalta tuntuu kun mies, joka aina on otsansa hiessä uurastanut ansaitakseen leipänsä, lopulta kuitenkin päätyy pitäjäläistensä vastukseksi. Mutta, niinkuin patruuna mainitsi, jälellä olevat päiväni lienevät helposti luetut; olkoon se lohdutuksena teille sekä minulle. Minä seuraan teitä, mutta sitä ennen tahdon puhua muutaman sanan omaisteni kanssa.
Nyt astui Yrjö esiin, ojensi korpraali Brantille käden ja lausui: