Samassa kun herra Riskvist ja neljännysmiehet astuivat esiin esimiehen käskyä toimeenpanemaan, veti Yrjö tyynesti taskustaan muutamia papereita ja levitti ne nimismiehen ja patruunan nenien eteen. Suuresti nolattuina näkivät nämä pari lailliseen muotoon laadittua ja asianomaisella sinetillä varustettua passia, toinen ylioppilas Yrjö Sigurdinpojalle, toinen ylioppilas vapaaherra Aadolf Sparrfältille.
— Ai, hitto vieköön, mutisi nimismies itsekseen, — poikanulikka on Sparrfält nimeltään… luultenkin Lindnäsin omistajan, parooni Sparrfältin poika… niinmuodoin läheistä sukua korkealle päämiehelleni, maaherralle. Tässä olisin voinut joutua pahaankin pulaan. Ja nimismiehen guttaperkkanaama rypistyi siinä tuokiossa mitä imelimpään vihuun. Hän kumarsihen syvään teinien edessä, yski jonkun aikaa ja lausui sitten:
— Minä toivon, herrat, että suotte tämän valitettavan väärinkäsityksen anteeksi. Virkani on nimittäin sitä surullista laatua, että minun…
— Väärinkäsitys, keskeytti hänet Aadolf, — ei ainakaan ole minun puolellani. Luulen käsittäneeni luonteenne liiankin hyvin, herra Spökvist, enkä pyörrytä sanaakaan siitä mitä teistä lausuin.
— Ah, herra parooni, lausui Spökvist, pannen käden sydämelleen, — te olette vielä niin nuori ja kokematon, muuten kyllä oivaltaisitte, että kovan ja karkean ulkokuoreni alla sykkii sydän… sydän, joka verta vuotaa lähimäisteni kärsiessä hätää… Mutta mitäs tehdä? Virkani on nyt kerta kaikkiaan sitä surullista laatua, että…
— Mikä pelkurimainen, säälittävä, luikerteleva raukka sinä oot, Spökvist, keskeytti hänet patruuna suuttuneesti: — pitääkö sun seista ja nöyrryttää itseäsi noitten poikien edessä, jotka eivät vielä ole korvantauksiltaan kuivaneet, ja jotka häpeällisimmillä herjaussanoilla ovat loukanneet kunniasi? Spökvist, tästä hetkestä asti halveksin sinua… peräytän keskinäisen velittelemisemme… en tahdo kuuna päivänä enää nähdä sinua ovieni sisäpuolella… lopeta nyt huutokauppa ja tee velvollisuutesi!
Sen sanottuaan käänsi patruuna selkänsä vanhalle helmaystävälleen ja asteli pitkin askelin eestaas kansajoukon keskellä. Yrjö huusi musketin, ja Spökvist antoi sen hänelle nöyrästi kumartaen.
Huutokauppa oli sillä päättynyt, ja enin osa yleisöä vetäytyi pois. Ainoastaan herrat, neljännysmiehet ja jotkut iäkkäämmät talolliset jäivät paikalle. Spökvist riensi patruunan luo sopimaan hänen kanssansa. Kuinka hänen lienee onnistunut, emme tiedä, mutta kohta sen jälkeen meni patruuna juhlallisin askelin tupaan ja hänen perästään nimismies ja kaikki muut. Teinit seurasivat joukon jatkona ja pysähtyivät porstuaan. Tämän ja huoneen välinen ovi oli avoinna.
— Nyt, vanha ruutiäijä, sanoi patruuna, pannen kätensä korpraali Brantin olalle, — nyt on huutokauppa loppunut. Tulin kysymään, missä aiot maata ensi yönä.
Brant käänsihen, ojensi ylpeästi suoraksi vartalonsa ja vastasi: