Petros, joka homoiuusialaisen papiston kanssa oli valinnut päämajakseen pääkirkon, sai tiedon voitosta, jonka hänen laumansa oli saavuttanut Kolyttoksella, juuri lähettäessään kahta centuriaa sotamiehiä Peiraieukseen alkamaan hyökkäystä vääräuskolaisten sinne kokoontunutta pääjoukkoa vastaan. Palatiinein piti tukeman tätä hyökkäystä.
Vaikka hirmumyrsky täten poistui varsinaisesta kaupungista, ei sen kaduilla kuitenkaan vallinnut läheskään entinen rauhallisuus. Niillä kuljeskeli ihmisjoukkoja, ja näiden välissä näkyi varallisempaan väestöön kuuluvia perheitä, jotka jättivät kaupungin sijoittuakseen maakartanoihinsa tai turvautuivat Akropoliiseen, jonka kummulle puolenpäivän aikaan oli kokoontunut melkoinen joukko vanhan opin ystäviä.
Pakanoiden asema oli pelottava tällaisissa tilaisuuksissa. He muodostivat kyllä ulkopuolella olevan, vaan kummankin kristityn joukon yhtä vihaaman tai halveksiman puolueen. Pieninkin aihe saattoi kääntää heitä vastaan saman raivon, jolla kristityt raatelivat toisiaan.
Pyrkiessään kuljeskelevien joukkojen keskitse ja nähdessään niitä verisiä kohtauksia, joissa nämä olivat toimivina henkilöinä, heidän täytyi olla kuuroja jälestä kuuluville pilkkahuudoille ja kärsivällisesti pitää hyvänään pahaa kohtelua, jota eivät voineet välttää.
Huuto: Peiraieukseen! kulki sillä välin kadulta kadulle niiden mukana, jotka kantoivat korjuuseen Kolyttoksella kaatuneita tai haavoitettuja homoiuusialaisia, ja houkutti yhä enemmän taistelunhaluisia kiirehtimään marssivan sotajoukon perässä.
Toiset kuljeksivat yhä ympäri varsinaista kaupunkia odotellen kellojensoittoa, jonka piti ilmoittaa jumalanpalveluksen alkua pääkirkossa. Tämän edustalla oli aamunkoitosta saakka seisonut tiheä ihmisjoukko, joka näytelmän sotaisen osan tähden ei ollut unohtanut toista, mieltä ylentävämpää, ja mieluummin tahtoi jättää edellisen näkemättä kuin myöhästyä jälkimäisestä. Huhu kertoi, että kalkkikivilouhoksessa vangitut, kuolemaan tuomitut atanasiolaiset piti vietämän pyhälle ehtoolliselle. Sitä tahdottiin nähdä, tahdottiin kuulla Petrasta, ja ennen kaikkea tahdottiin vieläkin kerran nähdä pyhä, vääräuskolaisten, murhaama Simoon. Hänen maalliset jäännöksensä olivat asetetut kuoriin alttarin eteen. Raajarikot ja sairaat tahtoivat koskettaa niitä, saadakseen terveytensä takaisin; toiset odottivat että joku ihmetyö tapahtuisi niiden kautta, kuten Egyptissä ja Aasiassa oli monin paikoin tapahtunut toisten martyyrien lähellä; kaikki toivoivat saavansa jonkun jäännöksen tuosta pyhimyksestä, muutaman karvan hänen parrastaan, kynnen hänen sormestaan, siepaleen karhuntaljasta, joka hänen ruumistaan oli elossa verhonnut.
Sillaikaa kun tämä joukko odottaa kirkon isoa porttia avattavaksi … toinen portti on koko yön ollut auki, vaan sitä vartioivat sotamiehet, jotka eivät päästä sisään muita kuin piispan sanantuojia … tapahtuu seuraavaa Akarnain portin läheisyydessä.
Vanha Batyllos, oliivikauppias, oli, sillaikaa kun hänen vaimonsa Tabita oli mökistä poissa vuohia lypsämässä, ottanut korinsa käsivarrelleen ja lähtenyt kaupunkiin. Ukko oli tänään jonkinlaisessa sielunhurmauksessa muistellessaan, mitä oli viime yönä saanut nähdä. Atanasios oli ollut hänen kattonsa alla. Aleksandreian oikeudenmukainen piispa, poljetun totuuden puolustaja, ahdistetun kirkon sankari, hän, jota koko maailma vainosi, Atanasios oli ollut hänen talossaan vieraana, istunut hänen pöydässään, taittanut hänen leipäänsä, juonut hänen viiniänsä. Hän oli puhutellut Batyllosta kuin vertaistaan, ja molemmat harmaahapsiset olivat huomanneet syntyneensä samana vuonna. Vaan mikä erotus kuitenkin voimissa! Huolimatta harmaista kutreista, ryppyisistä kasvoista, oli Batyllos luullut näkevänsä nuorukaisen, ja hän näki siinä Jumalan hengen voiman, joka oli valinnut Atanasioksen suureen työhönsä ja valoi häneen elämää elämän lähteestä. He olivat lampun valossa keskustelleet oikeauskoisen seurakunnan tilasta Ateenassa. Batyllos oli saanut luetella kutka olivat miehistä lujimmat uskossa, Tabita samoin kutka naisista, miten he salaa kokoutuivat kuulemaan vääristämätöntä sanaa, kuinka he elivät toistensa kanssa sovussa ja kärsivällisyydessä. Useita nimiä mainittaessa Atanasios oli osottanut tuntevansa henkilöt; hänellä mahtoi siis olla sellainen muisti, johon mahtui ystäviä sadointuhansin, levinneitä kaikkiin maailman kaupunkeihin. Sen jälkeen Atanasios oli kertonut, mitä oli itse saanut kokea niinä kahtena päivänä, jotka oli oleskellut kuuluisassa Ateenassa. Hän ei ollut kaupunkiin tultuaan levännyt, ennenkuin oli päässyt Pnyksin kummulle ja juuri sille paikalle, jossa apostoli Paavali oli mahtanut seisoa puhuessaan Perikleen kansalle tuntemattomasta jumalasta; hän oli kuljeksinut kaduilla ja kujilla, käynyt pakanoita ja kristityitä tervehtimässä. Hän oli maalausten, kukkien ja vaasien keskellä löytänyt erään ihanan naisfilosofin ja antanut hänelle aavistuksen natsarealaisesta filosofiasta. Ja tästä kaikesta huolimatta hän ei ollut väsyksissä. Hän tiesi veljiensä kokoutuvan kalkkikivilouhokseen, ja hän tahtoi hämmästyttää heitä läsnäolollaan, puhua heille ja kehottaa heitä kestäväisyyteen. Kun aika oli käsissä, hän oli Batylloksen ja Tabitan kanssa mennyt kokoutuneiden veljien ja sisarien luo. Kalkkikivilouhos oli, kuten tiedämme, lähellä Batylloksen asuntoa. Mikä sitten oli tapahtunut, oli Batylloksen mielestä kuin unta. Hänen oli aina ollut kummallinen olla noissa kielletyissä, hengenvaarallisissa, salaisissa yöllisissä kokouksissa, vaan koskaan ei ollut tuntunut hänestä niin ihmeelliseltä kun tällä kertaa. Hän muisti heikosti valaistun holvin, puolipimeässä häämöittävät ihmisolennot, tukautetuin äänin veisatut virret, kummastuksen surinan, joka seurasi vierasta, kun hän ilmautui puhujan paikalle, taivaallisen suloiset sanat, jotka virtasivat hänen huuliltaan ja panivat hälinän vaikenemaan, kunnes ihmetteleminen ja aavistus ilmautuivat suusta suuhun kulkevassa kuiskauksessa: Atanasios! Hän muistutteli kuinka tämä kuva äkisti muuttui, kuinka miehiä miekka kädessä ja kypäri päässä tunkeutui seurakuntaan, kuinka lamput sammutettiin, joten hämminki kasvoi yhä suuremmaksi pilkkopimeässä, kuinka ahdingossa joku tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet ulos kaivoksesta, kunnes hän seisoi omien oliivipuittensa keskellä, avaran tähtitaivaan alla, ja huomasi, että mies, joka niin ihmeellisesti oli pelastanut hänet ja itsensä, oli Atanasios!
Batylloksesta oli kaitselmuksen sallimaa, että Atanasios oli ilmestynyt Ateenaan uskovaisten joukkoon juuri kun vaino leimahti tuleen. He tarvitsivat lohdutusta, vahvistusta, innostuttamista kestääkseen sitä. Hänen monien ystäviensä vangitseminen, pylväspyhimyksen kuolema, meteli, joka raivosi kaupungissa, kaikki lisäsivät mielivaikutteensa edellisten lisäksi ukon sieluun. Hän oli unenkaltaisessa tilassa, jossa ihastus, mielenrauha ja lämpö sekoittui epämääräiseen ikävöimiseen.
Hänen tultuaan kappaleen matkaa Akarnain portista kaupunkiin, tuli joukko miehiä ja naisia häntä vastaan.