Prokonsuli tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.
— Annæus, jatkoi Eusebia, — onko totta, että vääräuskolaisuuden pää,
Atanasios, on nähty näillä seuduin?
— Mitä minä tiedän enempää kuin huhukaan? Mitä voin tehdä muuta, kuin lähettää käskyjä kaikille Akaian virkamiehille, että häntä vaanisivat ja ottaisivat kiinni? Oi, nämä valtioasiat, ne vallan laihduttavat minua … vähitellen.
— Voi Annæus parka ja raukka!… Mutta sano toki, kuiskasi Eusebia ja kallisti päätänsä likemmäksi, saitko viime yönä mitään sanomaa Konstantinopolista?
— Sain, Eusebia! vastasi prokonsuli samanlaisella äänellä ja pani etusormensa suulleen.
Eusebia tiesi sen jo, sillä sanansaattaja oli hakenut prokonsulia tämän kotoa, ennenkuin muuan uskottu kotiorja neuvoi hänet siihen taloon, jossa prokonsuli oli illallisella Karmideen, Olympiodooroksen ja hetairain keralla. Vaan kirjeen sisällystä ei Eusebia tietänyt, ja sen perille hän kaikin mokomin tahtoi päästä.
— No? kysäisi hän mieli kovasti jännitettynä.
— Julianus… Mutta vaiti taivaan tähden, Eusebia!
— Noh, kiiruhda! Miten on tuon jumalattoman kruununtavoittelijan laita?
— Kapina hänen joukoissaan! Kaksi gallialaista legionaa on kääntynyt kristinuskoon ja mennyt Constantiuksen lipun alle. Mutta minä rukoilemalla rukoilen sinua, Eusebia, kätke tämä salaisuus sielusi syvyyteen!