— Jumaluusoppi? Ei, oma Eusebiani! Valtioasiat sitte? Niin, totta Heerakles, vakuutti prokonsuli ja lisäsi puolittain epätoivoisella äänellä: — valtioasiat vievät minulta kohta hengen.
Prokonsuli otti vyöstään purppurareunaisen liinan ja pyyhkäisi päälakeansa, ikäänkuin noiden vaivojen paljas ajatuskin olisi pannut hänet hikoilemaan. Sillaikaa hän katsahti salavihkaa pakanallisia ystäviänsä, epikuurolaisia; ja varsinkin molemmat kantotuolit vetivät hänen huomiotansa puoleensa.
— Annæus, sanoi Eusebia sormella uhaten — sinulla on vielä se kauhea paha tapa, että vannot pakanallisten jumalien kautta, ja kuitenkin olet kateekuumeni (kristinuskon oppilas)!
— Oi, anna anteeksi, Eusebia! Minä olen, martyyrien luurangot ja pyhimyksien arkut minua auttakoon, tästä lähtien pidättävä kieleni siitä synnistä. Ah, milloin saamme palata Korintokseen, hyvä Eusebia? Tämä Ateena, jossa keisarin tahto minua pitelee, tämä kaupunki, joka näköjään on niin tyyni, niin rauhallinen, niin kaukana tapauksista, — oi, sinä et aavista, mitä sen povessa kuohuu. Sieluni on alituisessa jännityksessä.
— Annæus rukka!… Hän on kuitenkin vielä kaunis, tuo pimeydessä vaeltava nuorukainen.
Nämä viimeiset sanat, jotka Eusebia ainoastaan ajatteli niitä ääneen puhumatta, eivät tarkoittaneet prokonsulia, vaan Karmidesta, joka juuri nousi hevosen selkään.
— Minä tiedän, jatkoi hän, — mitä tarkoitat. Me oikeauskoiset tiedämme sen kaikki, ja Petros arastelematta puhuu siitä saarnastuolissa. Kryysanteus, tuo pakana-arkontti, on tämän pahan toinen juuri. Ett'et pane kiinni Kryysanteusta, vaikka hän on kapinallisen Julianuksen ilmeinen puolustaja! Me kaikin seurakunnassa ihmettelemme sitä.
— Ah, kaunis puolisoni, tarttui Annæus Domitius puheeseen, hymyillen ja vuorostaan uhaten sormellaan. — Nyt rikot sopimustamme. Ei mitään valtioasioita meidän kesken! Muistathan sen?
— Toinen pahuuden juuri, jatkoi Eusebia harmissaan, — on homouusialaisissa. Nuo hirmuiset vääräuskoiset, jotka väittävät, että Poika on samaa ijankaikkista olentoa kuin Isäkin! Onko semmoisella sokeudella vertoja?
— Ah, käsittämätön sokeus … ja kevytmielisyys sitte! säesti prokonsuli. — Oi, Eusebia, kuinka ihastuttava olet tänään!