— Ja sinä olet uskollisuus itse!
— Ja hänellä on luultavasti, lisäsi Karmides, joku rakastettavampi uskonmuuttaja mielessä.
— Kas tuossapa on Myroo! No vihdoinkin!… Tervetullut, sinä neljäs
Sulotarten joukossa!
— "Auringon säde, kirkastat armahampana entistäs kaupunkiamme!" deklamoi Olympiodooros ja jatkoi, huolimatta Myroon viuhkasta, joka uhaten liikkui hänen suunsa läheisyydessä:
Tullos, taivahatar, sekä tuskan tuiman
kahleist' auta, suo mitä suita pyytää
rinnan hellä kaipaus: — puolellamme
taistele, armas![6]
Myroon saavuttua seura oli täysilukuinen. Nuorukaiset hyppäsivät hevostensa selkään, orjat nostivat Praksinoan kantotuolin olkapäilleen ja seurue lähti menemään.
Me jätämme sen ja käymme Annæus Domitiuksen luo kuulemaan, kuinka tuon kotiripityksen oli laita, jota joku Karmideen ystävistä oli pisteliäästi arvannut.
Lähestymme Annæus Domitiusta sillä kunnioituksella, joka hänen yhteiskunnallisen asemansa ja hänen oman persoonallisuutensa täytyy herättää. Hän on Akaian prokonsuli ja ensimäinen toisessa arvoluokassa Rooman valtakunnan arvomiehiä: hänellä on oikeus tulla puhutelluksi sanoilla illustris ja clarissimus. Hänen sukutaulunsa, jossa nuorempien nimien joukossa on filosofi Senecan, todistaa että hän on syntynyt suvusta, jota jo tasavallan aikoina oli pidetty arvossa. Annæus Domitiuksen mantteliin on neulottu palmunlehtiä ja tähtiä; jalkineet, joista voi nähdä hänen neuvosherranarvonsa, loistavat purppurasta ja ovat, kuten _nobiles_ten ainakin, kaunistetut kultaisilla puolikuun kuvilla, joiden pitää joko ilmaiseman hänen korkeata sukuansa, joka takaa hänen sielulleen paikan kuoleman jälkeen kuun yläpuolelta, tähtien läheisyydestä, tai (koska Annæus Domitius on kristitty, eivätkä tuommoiset kuvitelmat hänelle sovellu) ehkä pikemmin palauttaman mieleen varoitus: "vaihtelevan kuun alla ei kukaan voi välttää kohtalon käänteitä". Yksi kaikki, puolikuut siellä loistavat, oli niiden merkitys mikä tahansa. Kaksi orjaa, jotka ovat kantaneet suitsutusastioita prokonsulin jäljissä, seisoo nyt kunnioituksen vaatiman matkan päässä, puhellen Eusebian kantotuolin kantajain kanssa. Annæus Domitius on noin neljänkymmenen vuoden vanha, kohtuullisen pitkä, mutta kohtuuttoman lihava. Hänen vatsansa ei sopisi Hermeelle eikä Apolloonille, vaan sitävastoin ei suinkaan rumentaisi elähtänyttä Faunia. Prokonsulin päälaki on paljas, hänen kasvojensa jatkona on kaksi oivallista leukaa, silmät ovat vilkkaat ja terävät. Hekumoitsija, herkkusuu, etujansa laskeva maailmanmies — siinä Annæus Domitius, ellei ulkomuoto petä. Juovat suun sopissa todistavat vielä viimeisten herkullisten iltakemujen hekumia, veltot piirteet kertovat yöllisistä mässäyksistä tai (jos saa uskoa prokonsulin vaimolleen antamia selityksiä) yöllisistä tutkimuksista, (joiden esineenä samojen selitysten mukaan on jumaluusoppi, ja joita harjoitetaan kaikkein syvimmässä salaisuudessa). Vaan Annæuksen profiili on voimakas, ja silmät, niistä äsken mainitsimme, voivat yksin luoda elämää ja vilkkautta tähän rasvamöhkäleeseen.
Mutta nyt silmäys hänen puolisoonsa Eusebiaan, jota kutsuttiin ihanaksi, vielä useammin hurskaaksi. Hän on roomalainen, kenties 27 vuoden vanha; hänellä on kotkannenä, suuret, tummat silmät ja rubiininpunaiset pienet täyteläiset huulet. Eusebia on matkalla kirkkoon, josta hän ei koskaan jää pois, kun Petros, oikeauskoisten — se on tähän aikaan Homoiuusialaisten[7] — piispa, tuo sydämiä liikuttava varoittaja, tuo ankara rankaisija, on saarnaava. Eusebia on puettu katumuksentekijän pukuun — ja kuinka hyvästi se hänelle sopii, vaikkei siinä ole lankaakaan muuta kuin musta kitooni, joka vyöttämättömänä ja pitkäliepeisenä laskeutuu niin pehmeästi hänen muhkean vartalonsa ympärille! Hänellä ei ole edes liinaista ihovaatetta tämän hameen alla! Sen musta väri taittuu junolaisen kaulan ja yhtä junolaisten käsivarsien alabasteria vastaan kuin ruumispaarien peitteen väri äsken sataneeseen lumihankeen, — puhumattakaan semmoisesta viehättävästä pikkuasiasta, kuin hänen paljaasta jalastansa, joka vilahtaa näkyviin, kun hän kääntyy kantotuolinsa patjoilla. Otsaripa, korvarenkaat, kaulaketjut, rannerengas, sormukset, kaikki nämä turhanpäiväiset koristeet, vieläpä hohtokivillä koristettu viuhkakin, on jätetty kotiin yöpöydälle. Eusebian tummat kiharat aaltoilevat yhdenkään hiusneulan estämättä vapaasti olkapäille, ja hänen sormiansa, joista timantit ovat riisutut pois, ei kaunista mikään muu kuin niiden luonnollinen kauneus ja hieno ruusun puna, joka niiden kynsiin on saatu toalettisiveltimen avulla. Eusebian poski, jossa muuten vallitsee terveyden ja nuoruuden heleä väri, on tänään vähän vaalea, sillä vaaleus sopii katuvaiselle. Taide on tässä valkoiseen ihoväriin kastetulla siveltimellä tehnyt tehtävänsä ja muutamilla keveillä pyyhkäyksillä täyttänyt toivomuksen, jota luonto itsestään sillä hetkellä ei voinut tyydyttää.
— Annæus, sanoo Eusebia lempeästi nuhtelevalla äänellä, ja hänen silmäyksensä pyrkii kantotuolin varjostimien väliltä katselemaan marmoriportaiden luona olevaa joukkiota (joka silloin vielä odotti Myroota): — sinä olit siis tänäkin yönä tärkeissä toimissa. Valtioasiatko vai jumaluusoppi sinua pidätti?