Kun Praksinoa sanoi Karmidesta kauniiksi, niin tämä muutoin tavallinen kohteliaisuus oli tällä kertaa todellisuuden mukainen. Karmideen vartalo, jossa ilmaantui kreikkalaisen tyypin luontoperäinen jalous, oli voimisteluharjoitusten kautta kehittynyt muodoltaan niin moitteettoman kauniiksi, että sen olisi saattanut veistää marmoriin; hänen kasvojensa piirteet olivat säännölliset, vaan säännöllisyys ei niissä estänyt sieluelämän vapaita vivahduksia. Mutta näistä piirteistä vilahti sen ohessa kevytmielisyys, johon omituisella tavoin sekoittui päättäväisyys, kovuus ja ylpeys, ja koko hänen olentonsa, silmän katseesta jäsenien jäntereiden liikkeisiin saakka, osotti tuota traagillista taistelua, jossa luonto, vähitellen väsyen vaan vielä voitollisena, taistelee alituisen irstailun vaikutuksia vastaan.
Kautta Dionyysoksen! huudahti Olympiodooros järjestäessään ratsunsa suitsia ja katsahtaessaan torin yli, — tuossahan on prokonsuli.
— Missä?
— Tori-Hermeen kuvan ääressä. Hän seisoo kantotuolin vieressä ja puhelee siinä istuvan naisen kanssa.
— Aivan oikein. Minä näen hänet.
— Se on Eusebian kantotuoli, sanoi Karmides. — Minä tunnen sen.
— Ahaa!… Mutta katsohan meidän Annæus Domitiustamme. Luulenpa, Heera auttakoon, että hän keskellä toria saa kauniilta vaimoltaan kotiripityksen, tokaisi joku nuorukaisista.
— Eipä olisi kummallista, huomautti toinen.
— Eiköhän heillä kumpaisellakin ole toiselleen anteeksi annettavaa.
Vai kuinka, Karmides? Vieläkö Eusebia koettaa saada sinua kääntymään?
— Ei, vastasi Karmides, — väsyimme kumpikin koetukseen. Eusebia on kovin huikentelevainen…