Nyt kuului torintarkastajan kello läpi hälinän, ja muutamia minuutteja sen jälestä kaikki kauppakojut olivat koossa, kaikkien vaunujen edessä juhdat, ja kirjavat joukot katosivat vähitellen Peiraieuksen kadun, Kerameikoksen ja molemmin puolin Akropolista käyvien katujen suuhun. Heti sen jälkeen oli joukko kaupunginorjia liikkeellä, puhdistamassa kivillä laskettua toria. Vesirattaat kulkivat ristiin rastiin suitsutellen pölyn ehkäisemiseksi hienoa vihmasadetta, joka heti imeytyi raittiiseen merituuleen. Tori, joka äsken vielä oli aamupuvussaan, — ja semmoisena melkein tuntematon ja outo niille monille Ateenalaisille, jotka eivät hennoneet katkaista aamu-unelmiansa — tuli kuin taikalyönnillä entisen näköiseksi, jommoisena se paremmin soveltui muistojen keskukseksi ja viisaudenjumalattaren kaupungin sydämeksi.
Katselija, joka olisi asettunut Zeus Eleuterioksen pylvähistön tai kuninkaallisen pylvässuojaman edustalle, jotka etelässä toria rajoittivat, olisi nähnyt oikealla neuvoston huoneen, Oikeuden temppelin Meetroo'onin ja Apolloonin temppelin, — pylvähistörivin, joka välkähteli erilaisten marmorilajien himmeästä loistosta. Nämä pylvähistöt olivat kaikki Akropoliin varjossa; vasemmalla puolen taas aurinko paistoi maalauspylvähistön sinertävän valkoisiin pylväisiin ja taulun taustassa se valeli säteitään Areiopagin kumpuun ja sen juurella olevaan sodanjumalan temppeliin. Ympäröitynä näillä rakennustaiteen jaloilla teoksilla, pylväsrivi pylväsrivin vieressä, joissa korintolainen komeus soi sijaa doorilaiselle majesteettiydelle ja tämä vuorostaan ioonilaistyylin keveälle somuudelle, herätti tuo avara, nyt melkein tyhjä tori, jonka yli tummansininen, ilmanrannassa viheriänkimalteleva taivas kaareili, sanoin selittämättömän surumielisen suuruuden tunteen. Mahtavasti sitä tunnetta enensivät pronssi- ja marmorikuvat, jotka ihmisjoukon kadottua olivat yksistään torin asukkaina ja juhlallisissa riveissä, kantakivi kantakiven vieressä, ympäröivät sen. Sellaisina kuin siellä seisoivat, kasvoissa olympolainen tyyneys, johon (kuten aina antiikin teoksissa) sekaantui vieno surumielisyyden vivahdus, nämä muinaisuuden mahtavien henkien haamut, korotettuina yli ajan vaiheiden ja autuaina itsessään, näkyivät haaveillen katselevan auringonsäteiden leikkiä ja varjon jäljetöntä etenemistä tuolla muistorikkaalla paikalla.
Vähitellen tuli tauluun eloa. Komealta Kerameikos-kadulta asteli alaspäin joukottain kansalaisia, joiden oli tapa siihen aikaan päivää kokoontua torille jutellakseen päivän uutisista ja kaupungin asioista; ja näissä Ateenalaisissa saattoi muukalainen, jos hän sellaista osasi tajuta, viellä ihailla attikalaisen käytöksen ja puheen hienoutta, jonka vertaista ei oltu koskaan havaittu Ateenan muurien ulkopuolella, ja vaatetuksen aistikasta ja luontevaa yksinkertaisuutta, joka muuallakin oli ollut vallitsemassa, vaan jonka nyt yksinvallan tytär, barbarolainen ylellisyys, oli muusta maailmasta karkoittanut. Uhrisaatto kulki ääneti ja huomiota herättämättä eteenpäin — niin vähä sitä huomattiin, että melkein säälitti — ohjaten näiden joukkojen välitse kulkuansa marmoriportaille, joita myöten astuttiin ylös Propylaioihin. Maalauspylvähistöön kokosi muuan stoalaisen[4] filosofian opettaja ympärilleen joukon kuulijoita, suurimmaksi osaksi roomalaisten senaattorien poikia ja muita ylhäisiä nuorukaisia, jotka olivat tulleet Ateenaan helleeniläistä viisautta oppimaan. Sillä tämä kaupunki oli vielä, Aleksandreian rinnalla, antiikkisen sivistyksen keskuskohta, roomalaisen maailmanvallan yliopisto, jopa suurissa muistoissa vei kilpailijastaan voiton; sen keskuudessahan olivat ajatuksen ja elämänviisauden sankarit eläneet: Sookrates, Platoon, Aristoteles, Zeenoon, Epikuuros. Kristillinen kirkko oli jo kauan nauttinut voiton riemua, itse Roomassa oli viimeinen pakanallinen alttari, Voiton alttari, revitty, mutta vielä senkin jälkeen paloi kauan aikaa tässä hiljaisessa syrjäisessä kaupungissa Saroonilaisen lahden rannalla pakanallisen viisaustieteen lamppu. Pyhät muistot sitä vartioivat, tutkimuksen viimeinen öljy elätteli sitä, kunnes viimein, kun se jo oli itsestään sammumaisillaan, uusi yksinvaltiuden viima sammutti sen, ja hurskas maailma tottelevaisesti, yhdenkään äänen vastaansanomatta, omaksui sanat: credo quia absurdum.[5] Sitä ennen, ja tämän kertomuksen aikana, pidettiin vielä luentoja Epikuuroksen opista hänen kuuluisissa puutarhoissaan; selitettiin Platoonin oppia vielä siellä, missä hän itse, tuo "jumalallinen", seitsemän vuosisataa aikaisemmin oli sitä julistanut: Akadeemian poppelipuiden alla; Zeenoonin oppilaat käyskentelivät vielä Pamfiloksen ja Polygnootoksen maalaamien mestariteosten keskellä samassa pylväskäytävässä (stoassa), josta heidän oppikuntansa alkuaan sai nimensä — tuo oppikunta, jossa ei ollut kuin harvoja, mutta korkeita, ihmisluontoa ylevämpiä olijoita.
Kaupungin koillisesta osasta kristityn kirkon kellot alkoivat soida. Puhdas ja kimmoava ilma saatteli niiden valtaavia, väriseviä ääniä kauas yli seudun. Ne kaikuivat pylvähistöissä, taittuivat Akropoliin kalkkijyrkänneitä vastaan ja kumisivat niistä takaisin ponnahtaessaan ikäänkuin olisivat olleet syviä salaperäisiä huokauksia, joita Pallas Ateena tuskallisesti huokasi vaskipovestaan, jumalatar, joka jättiläissuurena, loistaen auringon paisteessa ja näkyen kauas merelle Suunionin niemen taakse, kohosi kallion huipulla ja kypärä päässä Partenoonin päädyn ylitse katseli suojattiaan, jalkojensa juurella olevaa kaupunkia.
TOINEN LUKU.
Kohtauksia torilla.
Kellot soivat vielä, kun Karmides ja hänen ystävänsä olivat koossa Propylaiojen marmoriportaiden ääressä. Päivä oli kristittyjen ilo- ja lepopäivä; perheittäin heitä asteli torin yli matkalla kirkkoon. Joukko oli lukuisa: siitä voi aavistaa, että itse Ateena, pakanuuden linnoitus, ehkä piankin oli joutuva sellaisen vihollisen valtaan, joka oli kasvanut sen vallituksen sisällä eikä tunkeutunut ulkoapäin. Tiberin Roomassa ja Bosporoksen Roomassa, kaikissa suuren maailman-valtakunnan väkirikkaissa kaupungeissa kristityt jo olivat lukunsa puolesta voitolla; niissä olivat, keisari hoveineen esikuvinaan, useimmat rikkaista ja ylhäisistä vähitellen keräytyneet ristin ympärille: niissä oli jokainen, joka tunsi kipinääkään kunnianhimoa rinnassaan, kiirehtinyt tunnustamaan oppia, joka oli ainoa ehto, jos toivoi elää ja toimia tuntematta liioin yksinvallan kahleitten lamauttavaa painoa; niissä vihdoin lukemattomat puutteen lapset eivät olleet voineet torjua sitä lahjaa, vaatekertaa ja kahtakymmentä kultakolikkoa, joka oli sinä syöttinä, millä Constantinus, uusi ihmisten kalastaja, veteli sieluja ylös pakanuuden syvyydestä. Ateenassa oli toisin. Ateena oli keisarillisen hovin välittömätön vaikutuksen ulkopuolella: filosofialla oli tässä emämaassaan vahvimmat juuret, ja se kukoisti vielä tänäkin hetkenä. Historian kunniakkaat muistot, viisaustieteen ja taiteen lumoava voima sitoivat Ateenalaisen hänen isiensä uskoon. Hänen mielestään oli vaikeata tuomita Periklestä ja Aristeidestä kadotukseen, ajatella Sookratesta ja Platoonia pahojen henkien välikappaleiksi: hän ei tahtonut mielellään hajoittaa temppeleitänsä, rakennustaiteen mestariteoksia, eikä särkeä pirstaleiksi kuvapatsaitaan, veistimen ihmeitä. Sentähden sivistyneiden Ateenalaisten enemmistö vielä pysyi vanhassa uskonnossa, semmoisena kuin se jo kauan oli ollut: selvemmän jumalantietoisuuden jalostuttamana, viisaustieteen puhdistamana. Moni sitä tunnusti suuremmalla innolla kuin ennen koskaan, nyt kun sen olemassaolo oli vaarassa, ja he pitivät sitä inhimillisen arvon, ajatuksen vapauden, häviävän sivistyksen ainoana pelastuksena. Vaan kaikki ne, joille tutkimus, taidenautinto ja historialliset muistot olivat olemattomia, kaikki ne, joita kalvoi salainen tuska, syntien katumus, joiden sovitusta ei ollut missään löydettävänä, julmat omantunnon vaivat tai katoavaisuuden pelko, kaikki ne lukemattomat olivat kiiruhtaneet vaihtamaan vanhan opin sovituksen ja ikuisen elämän varmuuteen, sillä vanha oppi soveltui ainoastaan suurisieluisille, iloisille, onnellisille ja sopusointuisille tai myöskin aivan ajattelemattomille ja kevytmielisille ihmisille, vaan ei tarjonnut juuri mitään lohdutusta heikoille, jotka tunsivat menehtyvänsä elämän taistelussa, köyhille ja kurjille, rikollisille ja katuvaisille, sanalla sanoen, ihmiskunnan suurelle, lukemattomalle enemmistölle tänä kovana, onnettomana, revinnäisenä aikana.
Me palaamme torille, jossa tällä hetkellä on nähtävänä kuvaus, täynnä mieltä järkyttäviä vastakohtia. Temppelien ihanat pylväskäytävät, jumalien, ajattelijoiden, runoilijain, sankarien kuvapatsaat lempeän auringon valossa, ja niiden ylitse kaareileva hymyilevä taivas — ja tämän kehyksen sisällä, joka oli punottu luonnon ja taiteen iloisesta kauneudesta, kirkkoon vaeltavien kristittyjen joukko, joka virtaili alas Kolyttoksen ja Skamboonidain kaupunginosista. Se oli totinen jopa synkkä joukko — naiset hunnuttomina, useimmat miehet karkeissa vaipoissa — vieras ympäristöilleen ja itsekin täynnä jyrkkiä vastakohtia. Ryysyisten vaivaisten vieressä astelivat keisarilliset virkamiehet aasialaisen maun mukaisissa komeissa puvuissa; uskonintoilijain vieressä, joiden ruumiit olivat lian peitossa ja vuotivat verta haavoista, joita itse olivat lyöneet, nähtiin loistavat orjien kantamat kantotuolit, joissa ylhäiset naiskristityt lepäilivät. Ja kaikki tämä siirtyi silmän ohitse, ilman värähdellessä vihityn malmin kutsuvista äänistä.
Marmoriportaiden juurella seisova ryhmä ei vähentänyt tämän arkkitehtuuriltaan antiikkisen, henkilöiltään romantillisen taulun vaikutusta. Nuoret epikuurolaiset seisoivat leikkiä laskien erään kantotuolin ympärillä, jonka uutimien välistä vilahti milloin poimu tuota Koo'olaista kangasta, jota läpinäkyväisyytensä vuoksi kutsuttiin byssos-sumuksi, milloin heleän valkoinen, kullalla koristettu käsivarsi, milloin — paraimmassa tai pahimmassa tapauksessa — kiharainen tytön pää, joka ei ollut kenenkään muun kuin kuuluisan Praksinoan, Ateenan soreimman hetairan. Sillä aikaa kuin vielä odotettiin Myroota, hänen ystävätärtänsä tai ehkä kilpailijaansakin, orjat toivat esiin loistavilla peitteillä koristettuja tessalialaisia ratsuja. Karmideella, joukon päähenkilöllä, oli yllään valkoinen, polviin asti ulottuva, monipoimuinen kitooni, jota vyötäisten kohdalta piteli koossa kultaisilla meanderiompeluksilla koreiltu vyö; kitoonin päällä oli väljä tyyrolainen vaippa rennosti heitetty toisen olkapään yli. Kaulassa riippui kultaketjut, joihin oli kiinnitetty sinettisormus. Sääret olivat paljaat polvesta silkkikenkäiseen jalkaan saakka, ja niillä oli se marmorin kiilto, jonka ainoastaan ruumiinharjoitukset ja kylpyorjien toimittama hierominen öljyillä, hajunesteillä ja pimsikivellä voivat saada aikaan. Karmideen ystävät olivat puetut melkein kuin hänkin. Kaikki kaikkiansa oli loistava mutta ohikulkevista kristityistä ei suinkaan mieltä ylentävä näky.
— Huu, noita ihmisiä, sanoi Praksinoa kristityistä: — niiden näkö pelottaa minua. Kaunis Karmides, vedä uutimet eteen. Tulen kipeäksi, jos minun täytyy nähdä noita onnettomia naamoja.