— Ei, ei, minä en voi ottaa hänen vertansa omalletunnolleni. Minä uskon, että hän on viaton … en voi mitään todistaa… Hän on viaton… Minä uskon sen … kuulkaa, ystävät, minä uskon, että hän on viaton … eikä kukaan saa ottaa hänen henkeään, ennenkuin on ottanut minun.
Näin Anastasia huusi. Hänen omatuntonsa ja naiselliset tunteensa olivat heränneet. Huimaus, joka oli saanut hänet yhdistymään verenjanoisiin joukkoihin, oli kadonnut. Hän katseli nyt kaikkea toisilla, kirkkaammilla silmillä. Hän heittäytyi haavoitetun viereen ja tarttui tämän käteen.
Voitto alkoi kallistua Teodooroksen puolelle. Silmänräpäystä oli käyttäminen, jos tahtoi sitä saavuttaa.
— Artemoon, sanoi Teodooros, — sinä joka et tahtonut ketään tuomita kuulustelematta, joka et tahtonut tahrata omaatuntoasi viattomalla verellä, katso, todistaja puristaa syytetyn kättä ja tahtoo puolustaa häntä kuolemaan saakka. Mitä sanot tästä todistuksesta?
— Minä luulin hänen nähneen enemmän, vastasi mies. — Mahdollista on, että Batyllos on viaton. En olekaan häneen koskenut edes sormellani.
Artemoon ei ollut joukossa ainoa, jonka sydämessä miettimys ja inhimillisemmät tunteet alkoivat saada jalansijaa. Vaan joukossa oli toisia, joissa vainonhimon raivo upotti kaikki ajatukset, kaikki tunteet verenjanoon; toisia taas oli, jotka kykenivät ajattelemaan ainakin tähän suuntaan: mahdotonta on, että ne verituomiot, jotka tänään olemme panneet täytäntöön, olivat vääriä; se on mahdotonta, sillä se olisi hirmuista. Me olemme tehneet itsemme syyllisiksi niin moneen julmuuteen; olemme murhanneet lapset äitiensä syliin; emme ale säästäneet vanhuuden harmaita hiuksia. Jos omatunto meitä tästä kerran syyttäisi … ei, se olisi liikaa … meidän menettelymme täytyy olla oikeuden mukainen … onhan meidän työmme tehty Herran nimessä, puhtaan opin, tunnustuksen yhteyden hyväksi.
Näin ajattelevat alkoivat Teodooroksessa pelokkain silmin nähdä kukin omaatuntoansa. He tahtoivat saada hänet vaikenemaan; ja vaikkeivät itse, ruvettuaan näinkin pitkältä asiata ajattelemaan, enää olisi voineet käydä tuon haavoitetun ukon kimppuun, niin olipa toisia, jotka eivät olisi epäilleet uudella verikasteella todistaa hankkeittensa oikeutta.
Sen tähden he huomauttivat tunkeutuen Teodooroksen luo:
— Mutta hän on vääräuskolainen. Siinä on kyllin pätevä syy hänen kuolemaansa. Laki itse tuomitsee vääräuskoiset kuolemaan, jos he pitävät jumalanpalvelusta. Saahan viisikymmentä atanasiolaista tänään lain tuomion mukaan kuolemansa kirveestä. Pyövelillä on toimensa ja meillä samoin. Tänään kansa käyttää oikeutta. Tässä olemme kaikki todistajina. — Kaikki tietävät hänen olevan itsepäisen vääräuskolaisen. Hän vannoi juuri, että Poika on samaa olentoa kuin Isä. Siinä on kylläksi. Pois tieltä pappi! Katso itseäsi, jos estät meitä!
— Te olette siis päättäneet, että hänen täytyy kuolla? sanoi Teodooros liikutuksesta vapisevalla äänellä. — Te, jotka tunnustatte Kristuksen nimeä, teidän ei ole yhtään sääli häntä?