Niistä kohtauksista, jotka tapahtuivat joukon kulkiessa kaupunkiin, saattoi aavistaa että uusi aines oli yhtynyt ennen toimessa oleviin.
Joukko alkoi ryöstää. Myymälät, jotka olivat pitkissä pylväskäytävissä molemmin puolin tietä, murrettiin auki ja tyhjennettiin.
Peiraieuksen-katu päättyi torille. Tänäpäivänä painoi raskas ja pilvinen taivas tätä kaunista, muistorikasta paikkaa. Pylväsrivit ja kuvapatsaat näkyivät ikävöivän sitä tyhjiinraukeamista, joka on täydellinen, kun muoto on tomuna ja taivaan tuulet ovat tomun hajoittaneet.
Nyt ne eivät olleet muuta kuin menneen ajan aaveita, eikä niillä ollut mitään yhteistä senkaltaisten ihmisolentojen kanssa, kuin ne, jotka muodostivat noita synkkiä, levottomia aaltoja, jotka tällä hetkellä lähenivät.
Zeenoonin oppilaat olivat, tapansa mukaan, kokoutuneet maalauspylvähistöön. Keskellä niitä myrskyjä, jotka pauhasivat läpi koko maailman ja järkyttelivät sen kulmakiviä, keskellä niiden joukkojen hurjaa ottelua, jotka olivat uhrannet ihmisyyden jumalalliset lahjat, järjen ja tahdon, sen epäjumalan alttarille, jota sanottiin Uskoksi, sille kastetulle Moolokille, jota sanottiin Tunnustukseksi, ajelehtiaksensa sitten tahdottomina sinne tänne omien ja toisten ihmisten hirvittävien intohimojen heitteleminä — keskellä tätä kaikkea näkyi vanhan stoalaisen filosofin ympärillä muutamia miehiä ja nuorukaisia, jotka olivat kokoutuneet kuuntelemaan sanoja siveellisestä itsensähallitsemisesta, siitä, kuinka tahto voittaa maalliset taipumukset ja maallisen pelon, kuinka ihmissielu kykenee itsestään jalostumaan ja tulemaan hyveen kautta Jumalan hengen tyyneyden ja sopusointuisuuden puhtaaksi kuvaksi.
Tämä oppi, se se huokui suuruutta läpi pakanuuden, se se täytti Pluutarkoksen sankarigallerian ylevien miesten paljoudella, joka, vaikka olikin koottu ainoastaan kahdesta Välimeren maasta, kuitenkin oli sellainen, että sen rinnalla kristillisen viljelyksen ensimäinen vuosituhat, niin monta kansaa kuin se käsittikin, näyttää melkein katovuodelta suuriin ihmisiin nähden. Homoiuusialaisen roistoväen kulkiessa ohitse kajahtelivat torilla sekalaiset huudot, ja niiden joukossa: kuolema epäjumalien palvelijoille, pakanoille, kristinuskon vihollisille! Torin kuvapatsaihin rähisi kivisade: siellä täällä nähtiin tummia joukkoja kömpivän ylös jalustoille, nähtiin itse patsaiden musertuvan nuijien ja kankien iskuista; vaan omituista kyllä, pakanamiehet maalauspylvähistössä eivät joutuneet raivon esineiksi: väki tyytyi viskaamaan heille muutamia pilkkasanoja. Heidän tyyneytensä ei tosin mahtanut vaikuttaa murhanhimoiseen joukkoon; vaan roistoväkikin oli perinyt kunnioituksen ja aran arvonannon Stoan rautaisia miehiä kohtaan.
Joukot jakautuivat kaikille torilta lähteville kaduille. Vahvin vetäytyi Tripodikadulle Kryysanteuksen taloa kohti.
Muuan mies, joka kauan oli astellut edestakaisin Perikleen Oodeionin edustalla, poistui sieltä joukon lähestyessä. Hän kiirehti Pyladeen luo ja kertoi hänelle mitä oli nähnyt ja kuullut. Heti sen jälkeen sama mies istui hevosen selässä ja laukkasi pois kaupungista kaksoisportin kautta.
Hän oli ainakin kymmenes lähetti, jonka Pylades sinä aamupäivänä oli lähettänyt Lyysiin huvilaan.
Pylades oli aloittanut uransa Annæus Domitiuksen orjan vapautettuna poikana. Valittuaan sotilassäädyn hän oli Annæuksen turvin noussut jotensakin nopeasti siihen arvoon, joka hänellä nyt oli. Hänen luonteensa, joka soveltui aikojen oloihin ja osasi niitä käyttää, lupaili hänelle loistavaa tulevaisuutta. Hän oli kuitenkin yhdistänyt kohtalonsa Annæus Domitiukseen, kunnes se kypsänä omenana putoaisi alas emäpuusta, joka sen oli kasvattanut. Tuleentumisaika ei ollut vielä tullut. Pyladeella oli rohkeat toiveet Annæus Domitiuksen tulevaisuudesta ja melkein rajattomat omastaan. Nykyjään hän oli välikappele, jonka kelvollisuuteen ja uskollisuuteen prokonsuli saattoi luottaa.