Eikä ollutkaan seurassa kahden kolmen tunnin kuluttua ketään, ellei Annæus Domitius, joka muisti, että ulkona oli täysi päivä. Sitä eivät vaikuttaneet ainoastaan lamput, vaan paljoa enemmän suloiset petolliset viinit, joilla ahkerasti täytettiin seppelöityjä pikareja.
Keskustelu kävi tietysti yhä vilkkaammaksi, yhä tirhakkaammaksi. Karmides oli sen alkanut haukotuksella, joka oli viimeinen levottoman yön jälki; Olympiodooros runolla aamun ja aamuruskon kunniaksi, etupäässä sen aamuruskon, joka heloitti noiden neljän naisen poskilla.
Annæus Domitius, valtiollisten tointen rasittama mies, ei ollut epäkiitollinen, kun vieraat ahkeroivat hajoittaaksensa hänen huoliansa. Hänen iloisuutensa kasvoi samassa määrässä kuin toistenkin. Huomautettakoon että Annæus Domitius selvien ihmisten joukossa oli prokonsuli, ylimys ja roomalainen; yksin hänen harras nuori ystävänsä Karmideskin saattoi ainoastaan hurjien juopumusten sumuista muistaa fauninkaltaista Annæus Domitiusta. Vaan sellainenkin Annæus Domitius oli olemassa ja odotteli ainoastaan mukavaa tilaisuutta ja sopivaa seuraa heittääksensä pois naamarin ja ilmestyäksensä koko hullunkurisuudessaan. Hovimiehessä piili luontoperäinen ihminen, joka irti päästettynä remahti hullunkurisimpaan, hillittömimpään iloisuuteen.
Ne lähettiläät, jotka Pylades lähetti huvilaan, otti vastaan eräs orja, ja niiden tuomat salakirjoitustaulut vietiin prokonsulille. Tämä luki ne, pyyhki styluksellaan niistä kirjoituksen pois, joi ja laski leikkiä. Taulujen sisällys ei näyttänyt jättävän vakavaa ajatustakaan hänen lihaville, kiiltäville ja hymyileville kasvoilleen.
Hän joi, maisteli pikarit valmiiksi Myroolle ja Praksinoalle, nauroi, kertoi lemmenjuttuja ja laski leikkiä sitä törkeämmin, mitä enemmän viini ja iloisuus näytti vaikuttavan hänen vieraittensa mielialaan.
Puna, joka rusotteli hänen poskillaan, nousi vähitellen otsalle ja valoi paljaalle päälaelle lämpimän, hehkuvan hohteen. Hänen päänsä oli kypsän, turpean viinirypäleen näköinen. Vaan tämä faunin ilmestymisen enne ei ilmaantunut ennenkuin toiset vieraat alkoivat sanoissa ja teoissa käyttää niin suurta vapautta, että lamput olisivat sammuneet, jos niillä olisi ollut rahtuakaan häpeän tunnetta.
Soitanto, jota näkymättömät taiteilijat toimittivat, näytti noudattavan sen hengen vaikutuksia, joka seurassa vallitsi. Se oli alussa suloinen ja vieno, vaan muuttui yhä vilkkaammaksi. Myroo, Praksinoa ja syyrialaiset orjat, jotka olivat tanssijoita viraltaan, eivät voineet rytmiä vastustaa; he hypähtivät pystyyn ja lensivät toistensa ympäri tansseissa, jotka yhdistivät bajadeerin leijuvaisia liikkeitä bakkantin hurjaan kiihkoon.
Nuoret miehet, jotka sohvillaan loikoen katselivat tanssia, eivät voineet vastustaa haluansa, vaan yhtyivät hekin siihen. Jonkun salaisen keinon avulla, jonka ainoastaan prokonsuli ja juhlan näkymättömät palvelijahenget tunsivat, soitanto oli prokonsulin tahdon alaisena. Se alkoi soittaa kalabista, Helleenein cancan'ia, tanssia, jota Ateenalaiset harvoin tanssivat paitsi tällaisissa tilaisuuksissa. Annæus Domitius oli viskannut luotaan ruususeppeleen, joka siihen asti oli kaunistanut hänen otsaansa, ja pannut sen sijaan tuuhean murattiseppeleen; hänkin yhdistyi toisiin. Hän ja Praksinoa hyppelivät vastakkain. Seileenos[26] oli valmis. Hänen mahtava vatsansa, jonka olisi luullut olevan raskas kuorma, näkyi olevan hänelle yhtä hyväksi avuksi kuin ilmarakko uimarille. Hän liikkui kantapäillään, pani kädet vatsansa päälle, naksautteli sormillaan, oli väsymätön keksimään hullunkurisia eleitä; niihin hän osasi sovittaa sellaisen ketteryyden, teeskennellyn totisuuden ja miellyttävien liikkeiden tavottelemisen, että kokonaisuus herätti mitä rajuimman iloisuuden ja kaikki hämmentyi yhteiseen remakkaan nauruun. Tanssi seisahtui hetkeksi, Annæus Domitiuksen kasvot osottivat koomillista närkästystä; hän oli olevinansa loukattu, heittäytyi sohvalle, pyyhki hikistä päälakeansa ja tyytyi sen jälkeen nauttimaan tanssista katselijana.
Kaiken tämän kestäessä hänen ajatuksensa olivat ainoastaan hetkiksi olleet poissa Ateenasta ja siitä, mikä siellä tapahtui. Niiden tietojen nojalla, jotka Pylades hänelle lähetti, hän saattoi askel askeleelta seurata asioiden kehittymistä Ateenassa. Mitä enemmän aamupäivää kului, sitä vaikeampi oli Annæus Domitiuksen — viinistä ja seurasta huolimatta — hillitä kärsimättömyyttään, joka alkoi muuttua todelliseksi levottomuudeksi, vaikkapa hän tiesikin, että Pylades oli toimittanut kaikki niin hyvin kuin mahdollista.
Pyladeen viimeisessä kirjeessä oli ollut seuraavat rauhoittavat sanat: