"Piispa on hyväksynyt ehdotukseni ja sallii aseiden levätä Peiraieuksessa iltaan asti. Roistoväki on siis meidän käytettävänämme. Meidän miehet ovat sekoittuneet joukkoon, ja varmaan tämä kohta marssii takaisin kaupunkiin. Kryysanteus on talossaan, jonka hän on avannut turvapaikaksi monille atanasiolaisille. Tästä saadaan uusi syy siihen, mikä joka tapauksessa on tapahtuva".
Kuten sanottu, nämä sanat olivat omiaan Annæus Domitiusta rauhoittamaan. Vaan hän pelkäsi vieläkin, että valmistettu isku tulisi liian myöhään, ja liian myöhään se tulisi, kun Petros jumalanpalveluksen jälkeen saisi kätensä vapaiksi ja voisi lähettää pappinsa joukon itseoikeutetuiksi johtajiksi. Nämä varmaan kääntäisivät vaaran pois Kryysanteuksesta ja suuntaisivat roistoväen raivon muuanne.
Tanssin ilojen perästä tulivat pöydän. Huvilan archimagirus (mestarikokki) oli osoittanut taitoa, joka auttoi pysyttämään seuran mielialaa ylimmillään. Pirteä puhelu sysäsi syrjään pelikuutiotkin, jotka jälkiruokaa syötäessä pantiin esille. Vieraita palvelivat valitut orjapojat, joiden pitkiä kutreja Olympiodooros käytti pyyhinliinanaan, kun ruokalajien välillä kuivasi hyvänhajuisella vedellä valettuja käsiään. Keskustelu ei ollut ainoastaan hurjan iloinen; se oli suorastaan jumalaton. Turhaan Annæus Domitius muistutti näennäisen totisesti että hän oli kateekuumeni, että muka piti säästettämän hänen uskonnollista tunnettaan ja jumaluusopillista vakaumustaan; kristittyjen kolmipäiselle jumalalle naurettiin, samoin vanhalle leininsyömälle Zeus-jumalallekin. Pilkalla ei ollut rajoja, ja jos Olympoksella vielä olisi ollut ukonnuolta, niin hurjat herjaukset olisivat sen vetäneet seuran niskoihin.
Irvisteltiin tyhmälle sielun kuolemattomuuden uskolle ja ylistettiin sitä viisasta oppia, joka käskee elämään niin kauan kuin elää. Pöydässä oli yhdeksän henkeä, huudettiin kymmenettä, luurankomiestä. Ja luuranko, joka oli käsillä, koska häntä ei koskaan saanut puuttua hyvin varustetussa ja vieraanvaraisessa talossa, jos vieraat häntä vaativat esille, luuranko tuotiin sisään ja sai paikan vieraiden joukossa, pehmeällä leposohvalla pöydän vieressä. Häntä seppelöitiin, pikari pantiin hänen suulleen ja häntä pilkattiin, kun ei voinut juoda.
Tällä välin pöydänkattaja tuli sisään, kuiskasi jotakin herransa korvaan ja poistui.
Annæus Domitius nousi, otti kauhan ja löi sillä voimakkaasti isoon, keskellä pöytää jälkiruoan herkkujen seassa seisovaan juomamaljaan, kunnes sai pirullisella melulla seuran kuuntelemaan.
Hän pani pois murattiseppeleen, rupesi totisen ja arvokkaan näköiseksi ja sanoi:
— Lapset, lausuin äsken sanasen teologisesta vakaumuksesta. Se sana oli vakava, niin vakava, että se ei voinut muuta kuin jäädä huomaamattomaksi vieraaksi niiden leikkisäin siivellisten lemmenjumalien joukossa, jotka räpyttelevät teidän huuliltanne. Minä rakastan iloa, lapseni, vaan älkää unohtako, että olen kirkon oppilas! Minulle itselleni sen muistuttaa tämän laihan, hiljaisen, sanattoman, juhlallisen vieraan tulo, jonka lihattoman otsan olette seppelöineet niityn ruusuilla, ja jonka suulle, minkä kuolema on sulkenut ja mädännys jälleen avannut, olette panneet kuohuvan pikarin. Hän on vaiti ja puhuu kuitenkin kahdenlaista kieltä. Teille, maailman lapsille, hän sanoo: nauttikaa, kun aika on, sillä kerran olette yhtä kuoppasilmäisiä, lihattomia, kylmiä ja mykkiä kuin minä. Minulle hän puhuu toista kieltä. Tyhjistä silmäonteloista näen katseen, joka kysyy minulta: mitä sinä täällä teet? Lapseni, tämä kysymys on nuhteleva ja uhkaava kirkon oppilaalle. Se ei minua pelota, vaan se pakottaa minut poistumaan. Minä kunnioitan iloa ja tunnustan huvin kuninkaalliset oikeudet. Minä tunnustan ne silloinkin kuin se raivoaa tyrannin tavoin. Minä tunnustan ne, vaan lähden, kuten Paetus, neuvoskamarista, kunnes se taas pitää valtikkaansa mahtuneella kädellä. Minä poistun, jottei minun tarvitsisi nostaa kapinaa. Täten tyydytän myös tunteeni kristinopin oppilaana ja teologisen vakaumukseni. Minä menen, palatakseni, kun keskustelu, joka minusta nyt näyttää olevan male praecinctum, huonosti vyötetty, on järjestänyt kitooniansa häveliäämpiin poimuihin. Tällä tavalla ratkaisen sen suuren probleemin, jonka olen pannut koko elämäni tutkimuksien päämääräksi, kuinka nimittäin tulee yhdistää elämänilo kirkon oppilaan velvollisuuksiin, kuinka noudattaa niitä sääntöjä, jotka minulle uskoni antaa, sama usko, jota korkea ja pyhä majesteetti, Constantius Augustus, keisarini ja herrani, niin hartaasti tunnustaa, ja jonka sentähden täytyy olla korkeammalla kuin mihin mitkään vastaväitteet ulottuvat — kuinka, sanon minä, tulee yhdistää nämä velvollisuudet niin hurmaavan seuran nauttimiseen kuin teidän.
Annæus Domitius oli puhunut. Hän tyhjensi pikarinsa ja poistui.
— Dionyysoksen kautta, mainio tekosyy, kun tahtoo mennä nauttimaan oksetinta![27] huudahti Karmides.