— Siinäpä syy. Oikein arvattu! Aivan niin! huusivat toiset.
— Suloinen Myrooseni, jatkoi Karmides, — kun hän puhui huonosti vyötetystä kitoonista, niin ei kai suinkaan tarkoittanut sinun kitooniasi?
— Ei, hän tarkoitti Praksinoan, lausui Olympiodooros; — Praksinoa, sinä et ollenkaan osaa järjestää kitooniasi; minä tahdon nyt heti opettaa sinulle sekä hyvin häveliäät että vähemmin häveliäät poimut, niin että täst'edes voit erottaa ne toisistaan sekä olla loukkaamatta niin hyvin kirkon oppilaan tunnetta, kuin hänen teologista vakaumustaankin.
— Praksinoa, lausui Karmides, — älä ota Olympiodoorosta opettajaksi! Hänen taitonsa kitoonin järjestämisessä ei ole luultavasti suurempi kuin hänen taitonsa epigrammien sepustamisessa. Pane joku kitooni ystävämme luurankomiehen ylle, ja anna Olympiodooroksen siinä näyttää häveliäämmät ja vähemmin häveliäät poimut!
— Huu, tuota pilaa! huudahti Myroo. — Palladios, anna mulle pikari, että saan huuhtoa sen viinillä alas.
— Kas tässä! Maljasi, armaani! Karmides, mikä aika meillä on?
— Aikako? Kuka puhuu täällä ajasta? Jätä se sana ihmisille. Se ei kuulu meille, kuolemattomille jumalille.
Vankkana aina Olympi on, tuo jumalain ikilinna rauhasa. Myrskyt ei sitä horjuta, ei sade kasta, ei pyry peittele; vaan sitä piirittää valosampi ilma ja päällitsen yhä aaltoilee valohohto. Siell' ikiautuitten ilo pauhaa päivästä päivään.[28]
— Hyvät ystävät, jatkoi Karmides, ojentaen jäseniään sohvalla, — sopikaamme kaikki siitä, että olemme jumalia ja onnellisempia kuin jumalat. Lopullisesti kaikkityyni riippuu sopimuksesta. Miksi emme siis tekisi itseämme onnellisiksi ja kuolemattomiksi?
— Sovittu! Kuolemattomuutemme malja!