— Koska olemme jumalia, hyvät ystävät, niin emme suinkaan ole uteliaita. Muutoin kysyisimme ehkä: miltä tällä hetkellä Ateena näyttää? Mutta minä arvaan, ettei meistä kukaan putoa niin typerästi alas Olympoksesta kurjalle maapallolle. Siis, Ateenan malja! Se kadotkoon maan päältä!
— Ja vieköön velkojamme mukaansa!
— Ateenako? Mitä Ateena on? Maapallon malja! Hajotkoon se sitte atomeiksi! Se kadotkoon jalkaamme alta!
— Myroo, tässä on tilaa sohvalla vieressäni! Pane tähän pitkällesi, maan kadotessa altamme. Valitettavasti, Myroo, et sinä oikeastaan ole se, jota minä haluan syliini, kun nyt liitelen yläilmojen läpi tyhjiinrauenneen maailman ylitse. Vaan se ei merkitse mitään: pimeässä kaikki erotukset katoavat. Lamput sammuksiin!
— Kysyn vielä kerran, mikä aika meillä on, änkytti Palladios juovuksissa kuten toisetkin, — sillä kun nyt olen jumala, niin tahdon olla säädyllinen jumala, jolla on hyvän porvarin kotitavat ja joka sammuttaa lamppunsa puoliyön aikana, ei koskaan ennen ja harvoin myöhemmin. Mikä aika on, kysyn minä?
— Puoliyö on jo ohitse.
— No hyvä, lamput pois! Missä Praksinoa on?
— Ei yhtään nenäkkäitä kysymyksiä! vastasi Olympiodooros. — Onhan luurankomies paikallaan, Palladios. Keskiyö on ohitse. Minun on uni. Lamput pois!
— Ei, ei, tanssitaan! Miksi soitto on tauonnut? Soittakaa kalabista, kalabista!
— Kuka pyytää kalabista?