Kun huutoja ja yhä sekavammaksi käynyttä puhelua oli kestänyt sillä tavoin hetkisen, palasi Annæus Domitius vieraiden luo. Häntä oli aulassa odottanut keisarillinen lähetti. Se kirje, jonka tämä oli tuonut, oli pistettynä Akaian prokonsulin vyöhön. Tällä hetkellä hänen kasvoissaan ja olennossaan oli jotain, jota ei niissä ennen ollut näkynyt, jotain joka oli äsken kadonneen Seileenoksen suora vastakohta.
— Hyvät ystävät, sanoi hän, — kohtalo oli suojelusjoukkoani väkevämpi. Virkavelvollisuuteni kutsuu minut Ateenaan, jossa hirveä meteli huuhtelee katuja verellä…
— Pyh, anna kristittyjen repiä kappaleiksi toinen toisensa! keskeytti häntä joku vieraista.
— Toinen toisensako? Niin, toinen toisensa ja teidät! Kaupungissa kaikuvat nyt huudot: kuolema epäjumalien palvelijoille!
— Pyh, huutakoot vaan!
— Ateena palakoon!
— Anna heidän rauhassa tappaa meidän velkojamme! Mitä se sinuun koskee?
— He kai huutavat myös: kuolema juutalaisille, jotka ristiinnaulitsivat meidän Jumalamme!
— Kuolema juutalaisille! Kuolema koko ihmissuvulle!
— Lamput pois!