— Kalabista, kalabista, te orjat!
Ainoa seuran jäsen, joka otti korviinsa prokonsulin sanat, oli
Karmides. Hän hypähti pystyyn sohvalta ja huudahti:
— Hevonen ja mantteli! Minä lähden sinun kansaasi kaupunkiin!
— Ystävät, huusi Annæus Domitius keskellä melua, — Akaian prokonsulin ei sovi sallia Ateenan palaa, jos hän voi tulen sammuttaa, vaikkapa tekisi sen omalla verellään. Ateena, tuo mainio, muistorikas! Ateena, tieteen ja taiteen emo! Ateena, keisarin silmäterä! Hyvät vieraat, minun täytyy jättää teidät… tulkaa kaupunkiin jälessä … siellä jatkamme juhlaa. Täällä on ainoastaan kaksi maljaa jälellä. Pystyyn, ja pikarit käteen! Pystyyn, sinä tylsä, välinpitämätön, turmeltunut nuoriso! Pystyyn jokainen, ken vielä rakastaa isiensä muistoa! Pikarit, pikarit! Vanhojen, ikuisesti nuorten jumalien malja!
— Kuules kirkon oppilasta!
— Vaiti, täällä ei ole ketään kirkon oppilasta. — Jumalien malja!
Hän tyhjensi pikarinsa. Karmides katseli Annæus Domitiusta kummastellen. Hän tunsi hänet ja aavisti äkkiä hänen käytöksestään, hänen ryhdistään, hänen äänestään, että jotain erinomaista oli tapahtunut tai oli tulossa.
— Viimeinen malja, mutta kaikkein etevin! huusi Annæus Domitius tarttuen suureen keskellä pöytää seisovaan maljakkoon. — Pohjaan, tyhjentäkää se pohjaan maailman herran, Rooman keisarin, Julianus Augustuksen onneksi!
Syntyi kuolon hiljaisuus. Karmides tarttui Annæus Domitiusta käsivarteen ja kuiskasi:
— Tiedätkö, mitä sanot? Tai mitä on tapahtunut?