— Minä en tiedä mistään metelistä; tiedän vain rangaistuksesta, jonka murhanhaluiset vääräuskolaiset itse ovat vetäneet päällensä. Vaan täällä ei ole paikallaan, että sinä kysyt ja minä vastaan. Tahdon tietää, mikä tuo sinut tänne näiden kaikkien keralla. On täytynyt tapahtua jotakin erinomaista. Poikani, oletko saanut tietoja Konstantinopolista tai Antiokeiasta?
— Olen, herra piispa, kummaltakin suunnalta. Vaan tässä paikassa ei mielestäni sovi sellaisista asioista laajasti keskustella.
— Olet oikeassa. Sano lyhyesti uutisesi!
— Ne ovat sitä laatua, että ne täytyy ilmoittaa sekä sinulle että seurakunnalle. Jos sinä sen vuoksi sallit minun puhua kansalle…
— Täälläkö? En, poikani. Mitä ajatteletkaan? Jos sinulla on jotakin seurakunnalle ilmoitettavana, niin sen täytyy tapahtua minun suuni kautta.
— No hyvä, sano seurakunnalle, että keisari, mielipahoissaan niistä intohimoista ja jumaluusopillisista erimielisyyksistä, jotka raatelevat maailmaa, on päättänyt asettaa sulun kirkkoriitojen raivon eteen; että hän on säätänyt koko maailmalle, uskonvapauden ja määrännyt, että jokainen, olkoon se sitte patriarkka, piispa, presbyteri tai maallikko, joka tästä lähtien teologisista tai muista syistä tekee toiselle väkivaltaa, on rangaistava tavallisena pahantekijänä. Sano seurakunnalle, että keisari kovan sakon uhalla on kieltänyt käyttämästä sanaa "vääräuskolainen", ja että sinun täytyy heti irroittaa ne kahleet, joilla nämät onnettomat ovat sidotut, koska Akaian prokonsuli on läsnä toimittaaksensa muussa tapauksessa … sanon sen pahoillani … toimittaaksensa muussa tapauksessa sinut itsesi kahlehdittavaksi.
— Pysähdy, lausui Petros, — sanasi ovat outoja sinun suussasi. Niin ei puhu oikeauskoinen paimenelleen. Mikä tahansa lieneekin tapahtunut … ja minä aavistan pahinta … niin olen minä näiden muurien sisäpuolella piispa ja sinä kirkon oppilas. Mene, asetu kuulijoiden joukkoon! Siellä on sinun paikkasi. Kirkon portin ulkopuolella olet Akaian prokonsuli, vaan et täällä. Täällä olisi sinun oikea paikkasi kastettujen takana. Jos keisari on säätänyt uskonvapauden, niin se keisari ei ole Constantius, vaan joku toinen. Vaan uskonvapaus vaatii, ettei mitään jumalanpalvelusta saa häiritä, ei mitään pyhää paikkaa häväistä. Mitä sinulla on ilmoittamista saat ilmoittaa jumalanpalveluksen loputtua. Silloin tahdomme myös katsoa, onko maailma todellakin muuttunut niin, että joku virkamies rankaisematta saa polkea lain jalkojensa alle, saa anastaa itselleen päällikkyyden keisarin sotajoukkojen yli, johon hänellä ei ole oikeutta, ja irroittaa vangit, jotka hän itse on kuulustellut, huomannut syyllisiksi ja tuominnut kuolemaan.
— Petros, sinun tulee huomata, ettei täällä ole aikaa puhua vaan toimia, lausui Annæus Domitius ja kiirehti ryhtymään järjestävällä kädellä sen sekasorron selvittämiseen, johon ympäristö oli joutumaisillaan.
Prokonsulin ja aseellisen joukon tulo oli tapahtunut ikäänkuin Teodooroksen rukouksien vaikutuksesta. Itse hän oli siitä varma, ja samalla kuin ne kourat, jotka olivat häneen tarttuneet temmatakseen hänet syrjään, päästivät hänet sen hämmästyksen hervaisemina, joka syntyi kun sotamiehet tulivat kuoriin, hän ojensi itse kätensä ja osoitti tulokkaita, koska nämät hänen mielestään todistivat että Jumala oli kuullut hänen rukouksensa ja päättänyt panna rajan niille hirmutöille, jotka tapahtuivat hänen nimessään. Kokoutuneiden homoiuusialaisten kesken syntyi mitä suurin hämminki. Moni seisoi ihan tyrmistyneenä; toiset tunkeutuivat esiin kuullakseen, mitä oli tekeillä — mitä prokonsulin tulo ja menettely merkitsivät; toiset taas karkasivat Teodooroksen kimppuun, joka rohkein käsin oli alkanut päästellä erään vangin kahleita. Legionalaiset koettivat pitää seurakuntaa loitompana. Heidän ja joukon välillä syntyi käsikahakoita, joista uhkasi tulla verisiä kohtauksia. Sekavat huudot täyttivät koko kirkon.
Juuri tällä hetkellä Akaian prokonsuli astui esiin keskelle kuoria ja vaati hiljaisuutta.