Prokonsulin seurassa tulleisiin sotamiehiin tämä uutinen, joka heti levisi heidän joukossaan, oli tehnyt syvän vaikutuksen. Vaan Annæus Domitius, joka epäili kaikkea eikä mitään, aina mielialan ja asianhaarain mukaan, ei sinä päivänä ollut herkkä uskomaan ihmetyön todistusvoimaan. Se ainoastaan kiihotti hänen uteliaisuuttaan. Hän päätti kirkosta lähteä piispan palatsiin katsomaan ylösnoussutta. Tarkemman kertomuksen ihmetyön menosta hän epäilemättä oli saava hurskaalta Eusebialtaan, joka nyt istui ylhäällä parven kunniasijalla ja varmaankin oli hyvin hämmästyksissään Annæuksen äkillisestä ilmestymisestä pääkirkkoon.
— Pyh, hän sanoi eräälle centuriolle, — Apolloonios Tyanasta ja Simoon Magus ovat myös herättäneet kuolleita. Se on taidetta, jota nykyään harjoitetaan menestyksellä. Meidän päivinämme kuoleminen ja herättämättä jääminen on epäsuotuisa sattumus, huono heitto, caniculæ, eikä muuta mitään.[29]
Sillä välin mies, jonka atanasiolaiset olivat nähneet kirkon risteyksessä kulmapylvään vieressä, ja jonka näkö oli rohkaissut kuolemaan tuomittuja, oli tunkeutunut joukon läpi, joka erotti hänet kuorista, ja lähestynyt prokonsulia. Annæus Domitiuksen huomio kiintyi häneen heti kun hän näki sen hiljaisen vaan selvän kunnioituksen, jota atanasiolaiset hänelle osoittivat.
Mies vaihtoi Akaian prokonsulin kanssa muutaman sanan, ja kun hän pian sen jälkeen Annæus Domitiuksen rinnalla uskonveljiensä ympäröimänä lähti kirkosta, oli nimi, jonka hän oli ilmoittanut omaksensa, lentänyt läpi sotilasrivien, tullut pappien korviin, levinnyt seurakuntaan, niin että kaikkien silmät olivat hänessä kiinni ja häntä seurasi äänten hälinä, jotka lausuivat nimeä Atanasios.
KUUDESTOISTA LUKU.
Uuden keisarin hallitessa.
Saman päivän illalla, jona yllä kerrotut tapaukset sattuivat, Kryysanteus sai keisari Julianukselta käsikirjeen, jota seurasi virallinen kirjoitus Ateenan kansalle ja neuvoskunnalle.
Temppelien oviin ja heimosankarien patsaihin kiinnitettyjen julistusten kautta Ateenalaiset kutsuttiin seuraavaksi päiväksi yleiseen kansankokoukseen kuulemaan keisarin kirjoitusta. Pnyksin kumpu, sama jolla Ateenan kansa suuruutensa aikana keskusteli sodasta ja rauhasta, sisällisestä politiikastaan, palkinnoista ja rangaistuksista, näytelmistä ja juhlista, sai jälleen nähdä kansankokouksen. Useita tuhansia juhlapukuisia kansalaisia saapui kokoukseen; Annæus Domitius keisarillisten virkamiesten etunenässä tuli paikalle juhlallisessa saatossa; seppelöity, purppurapukuinen uhripappi toimitti kansan katsellessa suitsutusuhrin taivaallisille voimille, Julianus tunnustettiin keisariksi, ja sen jälkeen Kryysanteus nousi Deemosteneen puhujalavalle ja luki Julianuksen kirjeen Ateenan kansalle ja neuvoskunnalle.
Tämä kirje, kaunopuheisuuden näyte, joka olisi täysin sopinut tasavallan aikojen suurille ja nerokkaille kansanjohtajille, selitti ne seikat, mitkä olivat pakottaneet Julianuksen tarttumaan aseisiin Constantiusta vastaan. Julianus jätti Ateenan kansan ratkaistavaksi, oliko hänen töissään ja tarkoitusperissään sen mielestä mitään moitittavaa. Tämän nöyrän vetoamisen tarkoitus ei ollut hyväillä Ateenalaisten turhamaisuutta. Julianuksella oli sydämen asiana, että kansan omatunto hyväksyi hänen tekonsa, ja hänestä, joka luonteeltaan oli Helleeni ja haaveksi helleeniläisen muinaisuuden ihannetta, oli Ateena vielä hänen valtakuntansa tärkein kaupunki, koska se oli loistavien muistojen kaupunki, vanhan opin ja filosofian linnoitus.
Kun keisarillinen kirje oli esitetty, luki Akaian prokonsuli uuden keisarin ensimäisen asetuksen, joka julisti yleisen uskonvapauden hallituksen hyväksymäksi ja kansan noudatettavaksi perussäännöksi. Sitte Kryysanteus nousi puhujalavalle ja, hänen puhuttuaan, useita toisia filosofeja ja reetoreja, jotka innostuneina kuvailivat sitä uutta ja onnellisempaa aikakautta, mitä Julianuksen valtaistuimelle-noususta saattoi odottaa, sekä kehottivat kansaa ansaitsemaan onneansa ja tekemään sitä pysyväiseksi samojen hyveiden kautta, jotka kaunistivat heidän isiään.