— Minä tunnen ne! He ovat vanhan kansan helleenejä, jotka rakastavat taidetta ja isien uskoa! huusi muuan kuvanveistäjä kulunut mantteli yllä ja taputteli käsiään.
— Tuo, harmaan kimon selässä, hän, joka nauraa noin makeasti ja laskee leikkiä tuon ilolinnun kanssa, arvaapas kuka hän on! sanoi muudan kirjakauppias kääntyen erään roomalaisen nuorukaisen puoleen, joka sattui hänelle naapuriksi. — Eipä kukaan huonompi kuin Olympiodooros, kuolematon runoilija. Minä kustansin hänen ensimäiset epigrammarunonsa. Niillä oli huono menekki, sillä maailma on alenemassa päin ja kirjallisuutta halveksitaan. Mutta minä en valita, en suinkaan. Vielä runottaret löytävät korkeita suosijoita… Ja kun minulla sattumalta on mukanani aivan uusi kappale noita ihailtuja runoelmia (kirjakauppias veti pienen käärön manttelinsa alta esiin), niin suon minä sen mielelläni jalolle vieraalle…
Roomalainen ei lausunut mitään, vaan viittasi orjalle, joka otti käärön vastaan ja maksoi sen. Sen jälkeen hän poistui kiusallisen lörpön läheisyydestä.
— Noita oivallisia poikia! huudahti joku sievä kukkien kaupittelija toiselle nostaen huntuansa ja katsellen matkan päässä meneviä ratsastajia, — näitkö Karmidesta, ystäväni? Näitkö häntä?
— Deemofilos, sanoi eräs porvari toiselle, — näetkö pilveä Teeseuksen temppelin yläpuolella?
— En näe mitään pilveä, ystäväni. Taivashan on aivan selkeä.
— No kuule sitten!
Nyökähtämällä vähäsen päätään porvari käänsi ystävänsä huomion kahteen henkilöön, jotka olivat heitä lähellä. Toinen oli ukko, joka kori käsivarrella oli istahtanut pylväskäytävän portaille lepäämään, toinen kristitty presbyteri. Jälkimäinen puhutteli edellistä seuraavin sanoin:
— Olethan Batyllos, oliivikauppias?
— Olen.