— Siinä olet oikeassa…
— No niin, siinähän on jo pieni alku siihen luottamukseen, jonka toivon voittavani. Minun tarvitsee tuskin tietää enempää, sillä näillä sanoilla olet jo ilmoittanut, että seisot elämäsi käännekohdalla, että olet alkava toista rataa, joka on oleva niiden ihanien lahjojen arvoinen, joilla Kaitselmus on sinut varustanut, ja jotka oikein käytettyinä varmaan valmistavat sinulle tulevaisuuden, täynnä onnea ja kunniaa…
— Sinä saat minut hymyilemään…
— Sinä epäilet sellaista tulevaisuutta, ja kuitenkin tähänastinen elämäsi inhottaa sinua. Vaan tämähän on epätoivoa?
— Entä sitte?
— Sinä, jolla on nuoruuden hullutukset takanasi ja elämän paras osa edessäsi! Onko terveytesi turmeltunut? Sinun nuori luontosi voittaa sen takaisin. Onko omaisuutesi hävinnyt? Sinä hankit uuden. Vai ulottuvatko sinun epätoivosi juuret syvemmälle? Karmides, on olemassa pettämätön sielun lääke, samoin kuin on olemassa sairaus, joka vie todelliseen terveyteen, todelliseen elämään. Oi, jospa sinun sairautesi olisi sitä laatua! Minä tarttuisin käteesi ja veisin sinut lääkärin luo. Kenties niin onkin — ja silloin minä onnittelisin itseäni — vaikka et ole itse luonut katsettasi sisäänpäin, omaan sydämeesi. Ehkä sinun itsetutkimustasi hämmentävät maalliset ajatukset, ehkä pelkäät ajallista toimeentuloasi. Tämä pelko karkoitetaan. Ennen et kuule minua, enkä sitä ihmettele, sillä hulluutta on saarnata hukkuvalle. Ensin hän vedetään ylös syvyydestä; sitte vasta saarnataan. Siis, jos omaisuutesi on tuhlattu, jos pelkäät velkamiehiäsi, köyhyyttä ja nöyryytystä, niin anna minulle luottamuksesi. Minä voin ehkä auttaa sinua.
— Sinäkö?
— Minä.
— Jos nyt olisit arvannut oikein, voisitko torjua iskun, joka odottaa minua auringon ensi kerran noustessa?
— Se ei ole mahdotonta.