— Olen kolmena yönä nähnyt sinun seisovan kuilun partaalla, ja pelastin sinut putoamasta siihen.
— Ja tätäkö tahdoit minulle kertoa?
— En, tahdon myös sanoa sinulle, että uskon eräänlaisia unia todeksi. On unia, jotka itse vastustamattomasti todistavat totuutensa. Minulla on tällä hetkellä se vakaumus, että Kaitselmus on määrännyt minut sinulle pelastuskeinoksi perikadosta.
Karmides tuli tarkkaavaiseksi. Petros jatkoi:
— Olen kysynyt itseltäni: mikä on se onnettomuus, joka uhkaa Karmidesta? Ja kuinka voin häntä auttaa? Onhan paljo, mikä erottaa meitä, mikä kieltää minulta hänen luottamuksensa. Meidän tiemme eivät ole tähän asti koskaan sattuneet yhteen, minun elämänkatsomukseni on kokonaan toinen kuin hänen, meidän maailmankokemuksemme äärettömän erilaisia. Hän ei ymmärtäisi, jos puhuisin hänelle sydämeni syvyydestä; hän ei ehkä tahtoisi edes kuulla minua. Kun kysyin, mikä onnettomuus saattaisi uhata Karmidesta, niin en keksinyt mitään muuta vastausta kuin tämän: hänen onnettomuutensa on se, mitä hän itse pitää onnenaan, ja turhaan saat koettaa muuttaa katsantokantaa, mikä ikäänkuin perustuu hänen vereensä, hänen nuoruuteensa, niihin lahjoihin ja etuihin, joilla luonto on hänet varustanut, ja jotka kutsuvat häntä huvituksiin, nautintoihin, aistien hurmaukseen. Tässä sinä et voi mitään; ainoastaan aika voi jotain saada matkaan. Kerran ehkä tulee se päivä, jolloin hän inhomielin työntää nautintojen pikarin luotaan, vaikka ihaninkin käsi sen ojentaisi. Silloin hän malttaa mielensä itsestään. Sinä et voi mitään toimittaa… Vaan uni tuli uudestaan. Sinä olit heittäytyä syvyyteen; et mennyt silmät kiinni sen reunalle; menit avoimin silmin, sinä näit sen, sinun kasvosi olivat pimeät ja synkät, kuten nyt ovat, ja kuitenkin, kun tartuin käteesi, pysähdyit kernaasti, ja minä saatoin helposti viedä sinut pois vaaran läheisyydestä. Sellainen oli minun viimeinen uneni.
— Minä, joka uskon unia todeksi, jatkoi Petros, — koska meidän pyhät kirjamme antavat minulle siihen syytä, ja koska monet monituiset kokemukset tukevat sellaista uskoa, minä tunsin itseni siten vakuutetuksi niin hyvin siitä, että se vaara joka sinua uhkaa on aivan lähellä ja että itse tunnet sen läsnäolon, kuin siitäkin, että todellakin voin sinut pelastaa, ja että sinä mielelläsi annat minulle luottamuksesi, joka tätä tarkoitusta varten on minulle välttämätön. Olenko erehtynyt?
— Luultavasti.
— En sitä usko. Sinä olet tällä hetkellä onneton, Karmides…
— Äh!
— Ja tarvitset auttajaa. Aika on jo tullut, jolloin nautintojen malja ilettää sinua…