Meri välkkyi laskeuvan auringon hohteessa. Kaksi alusta näkyi lähtevän satamasta ja purjeet levällään laskevan ulapalle. Ne olivat ne kaksi laivaa, jotka Baruk oli varustanut Jerusaleminmatkaa varten. Peiraieuksen vilkkaan liikkeen hälinä sekautui, etäisyyden heikontamana, lintujen viserrykseen, joka kuului puiden latvoista, ja huilun säveleihin, jotka kohosivat laaksosta kummun toiselta puolelta.
Kun aurinko läheni ilmanrantaa, häiritsi Hermionen yksinäisyyttä tulollaan mies, joka oli puettuna sellaiseen kaapuun, kuin kristittyjen pappien oli tapana käyttää. Hän lähestyi tuttavallisesti Kryysanteuksen tytärtä ja istahti aivan hänen lähelleen; selvästi näkyi ettei hän ollut vieras näillä paikoin.
— Teodooros, sanoi tyttö, — ole tervetullut!
— Arvasin että löytäisin sinut täältä, sanoi nuori pappi, — ja ohjasin kulkuni sen vuoksi tänne, ennenkuin aloin etsiä sinua ylhäältä talosta. Kaunis ilta ja halu väitellä sinun kanssasi ovat houkutelleet minut ulos kaupungista. Minä voin tuoda terveisiä isältäsi. Näin hänet Pnyksissä, jonne kansa on kokoutunut toimittamaan uutta arkontinvaalia. Tähän aikaan siellä on kova ottelu, ja kenties ratkaistaan voitto juuri tällä hetkellä.
— Pelkäätkö sitten, ettei isäni tulee uudestaan valituksi? kysyi
Hermione.
— Hänellä on keisarin suosio mahtavana apuna. Todennäköistä on sen vuoksi, että Kryysanteus voittaa.
— Mitä sanot? Tarvitsisiko hän keisarin suosiota voittaakseen? Minä tiedän, että isäni viime aikoina on hankkinut itselleen monta vihollista Ateenalaisten joukosta; vaan kansan enemmistö mahtaa kuitenkin pitää uskollisesti hänen puoltaan.
— Tahdon halusta uskoa sen, vaan en ole siitä kuitenkaan varma.
— Mutta sellainen kiittämättömyys olisi mahdotonta, huudahti Hermione. — Uhraahan hän kaikki heidän hyväkseen. Jospa vain tietäisivät, mitä huolia hän saa kantaa heidän tähtensä, kuinka lämpimästi hän harrastaa heidän parastaan, kuinka hän elää ainoastaan sille asialle, jota Julianus ja aikamme jaloimmat miehet tahtovat toteuttaa, oi, silloin he eivät voisi muuta kuin rakastaa häntä. Oletko huomannut, Teodooros, että isäni alkaa tulla harmaisiinsa? Se ei tule iästä, tiedätkös, vaan huolista ja taukoamattomasta ajattelemisesta. Rakas isä parkani!
— Niin, jos tämä ansaitsee vihaa, mikä sitte ansaitsee kiitollisuutta ja rakkautta? sanoi Teodooros. — Vaan sinä et saa päättää sanoistani pahinta, Hermione. Kryysanteus tuntee siksi aikaansa ja ihmisluonnetta, että hän varmaan on alusta alkaen aavistanut sen vastustuksen jonka nyt saapi kokea. Ihastuksen aika ei voinut olla pitkä. Käypi hyvästi laatuun kuvailla ihanteita ja asettaa ne ihmisten nähtäviksi; kaikki ihastuvat, sillä kaikki tuntevat selvemmin tai hämärämmin oman ihmisluontonsa perikuvan; vaan jos koettaa niitä toteuttaa, Hermione, jos voimakkaalla ja säälimättömällä kädellä tarttuu todellisuuten muodostaakseen siitä jotakin todempaa ja kauniimpaa, niin herättää kaikki hitauden, tottumuksen ja pahuuden voimat raivoisaan vastustukseen. Silloin syntyy taistelu, joka ei pääty, ennenkuin ihanteen sankari on voittanut tai sortunut. Viimeinen tapaus on tavallisempi, Hermione, jopa on asioiden luonteen ja Jumalan maailmanjärjestyksen mukaista, että niin pitää oleman. Sillä ihanteen sankari on hänkin ihminen, täynnä virheitä ja erehdyksiä, jotka tekevät vastustuksen oikeutetuksi. Mitähän, jos Julianus ja Kryysanteus olisivat monessa kohden väärässä? Jos he tahtoisivat palauttaa aikaa, joka on kuollut ja jonka tulee olla kuollut, aikaa, joka etäisyydestään kangastaa heidän silmiinsä semmoisella loisteella, jota sillä itse asiassa ei ole koskaan ollut? Mitähän, jos heidän pyrintönsä vastustaisivat ihmiskunnan todellista hyvää, eivätkä sitä edistäisi?