— Sitä ei saata ajatella, sanoi Hermione, — sillä järki ja totuus ovat kaikkina aikoina sisällisessä olennossaan olleet samat ja jäävätkin samoiksi ainaiseksi.
— Tosi kyllä. Ei mikään aika ole ollut järjetön eikä valheellinen. Vaan onhan sinulla, kuten minullakin, se vakaumus, että Jumala ilmestyy maailman kulussa ja ihmissuvun kohtaloissa. Mitähän tämä ilmestys olisikaan, jollei se ole siinä, että hänen kirkkautensa ja täydellisyytensä esiytyvät eri vivahduksissa yhä selvemmin niille olennoille, jotka ovat luodut hänen kuvikseen? Te tahdotte uuteen eloon elvyttää uskoa ja kunnioitusta vanhoja jumalia kohtaan. Mahdotonta on, että tämmöinen epätoivon yritys onnistuu. Se on epätoivoinen, sillä se sisältää itsessään valheen. Ah, siinä on teidän heikkoutenne. Miksi sekoitatte tuota kaatunutta jumalamaailmaa taisteluunne tapojen parantamisen, ajatuksen oikeuden ja kansalaisvapauden puolesta? Mitä on Zeuksella, tuolla uskottomalla aviomiehellä, tekemistä siveellisyyden tai järjen kanssa, — hänellä, kadehtijalla, joka kiinnitti Promeeteuksen kallioon, sen tähden että tämä antamalla tulen lahjan tuli ihmiskunnan hyväntekijäksi? Mitä on noilla jumaloiduilla hirmuhaltijoilla, joille te olette antaneet sijan Olympoksessa, mitä heillä on tekemistä vapaudenhengen ja ihmisarvon kanssa? Nuo rikolliset, riettaat jumalat, ansaitsevatko he suitsutusuhrinsa ja alttarinsa? Ovatko he sellaisia jumalia, joihin voi panna toivonsa elämässä ja kuolemassa? Totta on: te tahdotte pestä pois nuo rumentavat pilkut heidän kasvoistaan. Te tuomitsette herjaajiksi ne runoilijat, jotka ovat puhuneet heistä pahaa. Vaan kun olette saaneet poistetuksi nämät piirteet, mitä jää heidän omituisuudestaan jälelle? Ei mitään. Heistä tulee vain persoonattomia, ainoasta iankaikkisesta Jumalasta lähteviä voimia.
— Semmoisina heitä pidämmekin, huomautti Hermione. — Meidän filosofimme sanovat, että useampien jumalien palveleminen on saanut alkunsa ihmisten heikkoudesta, joka on jakanut täydellisyyden ominaisuudet monille.
— Mutta miksi niin ollen kiellätte sen Jumalan, joka on ilmestynyt teidän filosofienne johtopäätelmille? Sen tähden ettei rahvas häntä käsitä, sanotte kaiketi. Niin, hän on todellakin käsittämätön, jos hän, kuten monet teidän filosofeistanne ovat luulleet, on ainoastaan tuo tutkimaton, kaikista ominaisuuksista tyhjä olioissa oleva yksiö, olento, joka ei välitä ihmisten kohtaloista; vaan jos hän on hyvä, kaikkiviisas ja rakkaudesta rikas kaitselmus, niin voi hänet käsittää yksinkertaisinkin, vieläpä hän on juuri se, jota oppimattomimmat sydämet ovat kaikkina aikoina ikävöineet.
— Te valistuneet pakanat, jatkoi Teodooros, — olette ylpeitä ylimyksiä; te puhutte toisesta uskosta valittuja henkiä, viisaita ja ajatukseltaan voimallisia varten; toisesta taas rahvasta varten. Te tahdotte sydämen itsellenne ja heitätte kansalle kuoren. Tätä käsitystä vastaan on sama rahvas itse noussut, ja sen vastaväite on Kristinusko. Te ette tahtoneet kukistaa alttareita, ette järkyttää yksinkertaisten uskoa, ette hajoittaa heidän harhakuviaan, jotka teidän arvelunne mukaan tekivät heidät onnellisiksi. Teidän joukossanne oli sellaisiakin, jotka valtion, järjestyksen tähden tahtoivat tukea vanhaa taikauskoa, luullen että sen poistuttua kaikki luhistuisi raunioiksi. Ikäänkuin valhe olisi se vahva side, joka pitelee maailmaa koossa! Silloin julistettiin kansan alhaisimmista piireistä, kalastajamökeistä ja työpajoista, samat käsittämättömät totuudet, jotka te olitte panneet talteen omaksi varaksenne. Tämä epäilemättä hämmästytti viisaita. Se oli mullistus ja niin kansanvaltainen, Hermione, niin vapaasuuntainen kuin ajatella voi. Se julisti yhden jumalan kaikille, yhden viisauden kaikille. Se julisti, että korkea ja alhainen, imperator ja orja ovat veljiä, saman isän lapsia, samaan perintöön osallisia. Pois Roomalainen, Helleeni ja barbari! Olemme kaikki ihmisiä. Pois herra ja orja! Olemme kaikki vapauteen luodut, todelliseen vapauteen, joka saavutetaan voitokkaalla taistelulla, kun taistellaan Jumalan avulla hirmuvaltaisia pahoja taipumuksiamme vastaan! Pois tuo korkein ja vaikeimmin ylipäästävä kaikista muureista, jotka erottavat ihmisen ihmisestä — se joka erottaa vanhurskaat kadotetuista! Ei kukaan ole enää niin vanhurskas Jumalan edessä, ettei hän olisi syntinen, ei kukaan niin langennut, ettei hän voisi jälleen nousta! Pois itsetyytyväisyys samoin kuin epätoivokin! Itseensätyytyväisen ylpeys nöyryytetään ja nöyrän luottamus kohotetaan, sillä taivaassa on suurempi ilo yhdestä katuvaisesta syntisestä kuin kaikista vanhurskaista koko maan piirissä. Tämä, Hermione, on kristillisyyden oppi, nämät ovat ne totuudet, joita Jesus Natsarealainen julisti. Sano minulle, etkö huomaa mitään erotusta hänen ja ihmeitätekevän Apolloonioksen välillä? Apolloonios herätti kuolleita ja teki ihmetöitä, jotka näyttivät Jesuksen ihmetöiden kaltaisilta; mutta mitä nämä olivat verrattuina Natsarealaisen suurimpiin ihmetöihin, jotka ovat hänen oppinsa ja elämänsä? Onko teidän Cæsareillanne, jotka te olette korottaneet jumaliksi, suurempi oikeus siihen nimeen, kuin Natsarealaisella? Te pelästytte meidän sanojamme, kun väitämme, että Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman, ja kuitenkin on oma järkenne teille ilmaissut, kuinka välttämätön Jumalan ihmiseksi tuleminen on, ja teidän jumaluustarunne, joista monta voi täydellä syyllä kutsua ennustukseksi, viittaavat siihen, ennustavat sen. Eikö teidän taruissanne puhuta eräästä jumalasta, Dionyysos Zaagreuksesta, korkeimman jumalan rakkaimmasta pojasta, joka astui alas maahan, taisteli pahoja voimia vastaan, kärsi tuskallisen ruumiillisen kuoleman ja tämän kuoleman kautta, josta hän jälleen nousi ylös, tuli ihmissuvun vapahtajaksi? Kuka tämä Dionyysos Zaagreus on, muuta kuin unelma, jonka isänne ovat uneksineet tulevasta Kristuksesta? Entä ne joukot, jotka toivioretkeläisinä vaelsivat Eleusiiseen, — luuletko että niitä vei sinne ainoastaan korkeamman tiedon ikävöinti jumalallisista asioista? Ei, he tiesivät varsin hyvin, ettei mysterioihin vihkiminen tehnyt ketään syvämietteiseksi filosofiksi. He kiirehtivät sinne, siksi että uskoivat saavansa pelastusta sieluilleen. Meidänkin päivinämme, sen jälkeen kun Julianus on uudestaan avannut mysterioiden temppelin, moni äskenvihityistä on kummastellen kuunnellut, kuinka siellä pimeässä ja salaisuudessa julistetaan samoja oppeja, joita kristinusko saarnaa päivän valossa yksinkertaisempina ja puhtaampina, ja moni on Eleusiistä palatessaan ikävöinyt, että saisi vaihtaa uneksitun Dionyysoksen todelliseen. Promeeteus laulaa, kallioon naulattuna, vanhojen jumalien kukistumisesta ja korkeammasta maailmanjärjestyksestä. Teidän tarunne tunnustavat selvän selvästi monin paikoin oman riittämättömyytensä ja, kuten juutalaisten pyhät kirjat, ennustavat Messiaan tuloa. Opettavathan uusplatoonilaiset filosofit viisaustieteenkin kannalta Jumalan ihmiseksi tulemista. Hekin puhuvat sanasta, jonka kautta kaikki on luotu; hekin sanovat uskon, toivon ja rakkauden hurskauden perustukseksi. Vaan kun he sitten opettavat, että Jumalan ajatukset ovat olijoita ja esineitä, niin eikö ole väärä johtopäätös siinä että he käsittävät Jumalan ihmiseksitulemisen ainoastaan filosofisena ajatuksena, eivätkä todellisuutena, joka yhdessä ihmisessä on tullut ruumisoloiseksi? Ah, filosofinen ajatus ei riitä antamaan epätoivoiselle sielulle rauhaa eikä autuutta.
Ajattele, Hermione, murhaajaa, joka kauhistuen herää vihan hurmauksestaan ja näkee verisen uhrin jalkojensa juuressa. Hän on tehnyt rikoksen, joka ei ole sovitettavissa. Hänen katumuksensa, hänen epätoivonsa, hänen päänsä, vaikkapa hän sen vapaaehtoisesti laskisi lain miekan alle, ei voi surmattuun palauttaa henkeä. Ajattele vielä hirveämpää, sielun murhaajaa, viettelijää, joka, asetettuna hyväntapaisen ja toivehikkaan lapsen holhoojaksi, turmelee sen luontoa, kehittää sen pahoja taipumuksia, syöksee sen lihallisuuden liejuun ja näkee suojattinsa viimein hukkuvan siihen. Ajattele häntä, kun hän on herännyt näkemään minkä kauhean työn hän on tehnyt. Silloin tulee katumus, jota ei mikään filosofinen ajatus voi estää päättymästä epätoivoon ja ikuiseen kadotukseen. Eivätkö semmoiset tarvitse täyttä vakaumusta siitä, että persoonallinen vapahtaja on olemassa, joka heidänkin tähtensä, että hekin saisivat syntinsä anteeksi, on kantanut Jumalan vihan ja lain kirouksen? Se askel siis, Hermione, mikä viepi sinun uskostasi minun uskooni, on askel ajatuksesta elävään todellisuuteen, verhotusta totuudesta verhottomaan ja ilmoitettuun.
Keskustelua jatkui kauan tähän suuntaan. Teodooros ei ensi kertaa puhunut Hermionen kanssa kristinopista. Hän oli jo kauan käyttänyt siihen jokaista tilaisuutta, ja niitä tarjoutui monta, sillä Teodooros oli, vaikka olikin kristitty ja pappi, melkein jokapäiväinen vieras Kryysanteuksen talossa. Heidän kesken oli syntynyt ystävyys, joka perustui molemminpuoliseen kunnioitukseen; siksi erilaiset uskonnolliset mielipiteet eivät sitä häirinneet. Ne eivät olleet estäneet Teodoorosta tarjoamasta apuansa Kryysanteukselle, kun tämä keisarin tarkoituksia toteuttaakseen alkoi perustella vaivais- ja sairastaloja Ateenaan ja Akaian muihin kaupunkeihin. Teodooros ei näyttänyt välittävän tässä kohden uskonveljiensä arvosteluista; hänestä tuli pääpakanan innokkain auttaja kaikessa, mitä hän katsoi hyväksi ja hyödylliseksi, ja hän kuunteli tyynesti niitä soimauksia vääräuskolaisuudesta ja luopumuksesta, joita kristityt aivan yleisesti syytivät häntä vastaan. Hän kävi uusissa kouluissa eikä pelännyt astua filosofien luentosaleihin, jossa hän kuitenkin monen mielestä oli tukala vieras, sillä hän ei tyytynyt kuuntelemaan, vaan nousi itsekin vuorostaan puhujalavalle puolustamaan kristinoppia. Suuresti kummastelivat sivistyneet kuulijat, kun saivat nähdä kristityn papin, joka tyyneesti kuunteli vastustajain ajatuksia ja lämpimästi mutta rauhallisesti selitteli omiaan. Menipä hän usein Akadeemiaankin väittelemään julkisesti Kryysanteuksen ja hänen oppilaittensa kanssa. Jos hän siellä toisena päivänä voitettiin — sillä siellä hän löysi mestarinsa väittelytaidossa — niin hän palasi toisena päivänä uudet todistusperusteet mukana; hän sai aina keskustelun ja ajatustenvaihdon vilkkaaksi, lopulta häntä kaivattiin, jos hän jäi pois, ja nuoret akadeemialaiset alkoivat pitää häntä seuransa jäsenenä, kristittynä platoonilaisena.
Vaikkei hän saanutkaan mitään kääntymystä aikaan, niin hän hankki kuitenkin kunnioitusta kristinopille ja kylvi ehkä monen siemenen, jonka vasta tulevaisuudessa piti itämän.
Akadeemian puutarhoissa, samoin kuin yksityisissä keskusteluissaan Hermionen kanssa, hän koetti, vastoin kristittyjen käsitystapaa, näyttää, etteivät vanha ja uusi oppi seisoneet vihollisina toisiansa vastaan, ettei ollut toisella puolen perkeleen ja pimeyden valtakunta, toisella puolen Jumalan ja valon, vaan että niiden suhde oli kuin myöhemmän kehitysasteen suhde aikaisempaan, miehuuden nuoruuteen, ennustuksen täyttymiseen. Hän soi vanhalle sivistykselle kaiken sille tulevan kunnian ja myönsi sitä mieluummin järjen oikeuden, koska hänen ajatuksensa mukaan Jumalan yhteys ja sovituksen tarpeellisuus siinäkin oli ilmestynyt. Vaan järjen filosofian rinnalla hän puhui myös uskonnollisen tunteen filosofiasta, ja antoi jälkimäiselle etuoikeuden ja eri mielipiteiden välillä ratkaisevan äänen, koska, se nojautuu erehtymättömään vaistoon, joka löytää totuuden nopeammin ja varmemmin kuin mikään päätelmätaito.
Hän pyysi nuoria filosofeja lukemaan kristinopin pyhiä kirjoja, jolloin saisivat nähdä, että nämä kirjoitukset, samalla kuin ne selvästi lausuvat ne perustotuudet, jotka ovat ainoat, joille ihmisyys voi perustaa Herran arvoa vastaavan temppelin, kuitenkin kaikissa muissa kohdin jättävät mitä vapaimman tilan ajatuksen työlle ja kannustavat sitä tutkimaan jumalallisia asioita, eivätkä suinkaan sido eivätkä kahlehdi sitä.