Samaa hän esitteli tänä iltana Hermionelle. Hän veti manttelinsa alta esiin kirjakääryn ja pani sen tytön käteen. Se oli Johanneksen Evankeliumi. Hartailla pyynnöillä hän sai Hermioneen lupaamaan, ettei hän etuluuloisesti työntäisi tätä kirjaa syrjään, vaan lukisi ja tutkisi sitä. Sen jälkeen heidän piti keskustella enemmän sen sisällyksestä.
Hermione huomautti, että hedelmistä täytyi tuomita puuta, sekä että viime ajan kokemukset olivat hirveällä tavalla osoittaneet, että kristinuskon edustajat koettivat levittää mitä kauheinta henkistä ja maallista orjuutta ja että kristittyjen keskinäinen väli, kaukana siitä että olisi todistanut rakkauden ja suvaitsevaisuuden olevan vallitsemassa, pikemmin muistutti petoeläinten vihaa, julmuutta ja verenjanoa. Siihen Teodooros vastasi, että semmoiset surkeat ilmiöt johtuivat aivan toisesta lähteestä, ettei papistolla, kirkonkokouksilla, lahkokunnilla ja opinkappaleilla ollut mitään yhteyttä kristinuskon kanssa, vaan että ne olivat päinvastoin sen suurimpia ja vaarallisimpia vihollisia. Hairaus oli syntynyt, kun tahdottiin sovittaa filosofian ankaria käsitemääräyksiä uskoon. Vaan tämän kautta syntyneistä verisistä ja hirmuisista taisteluista hairaus oli sitä selvemmin tuleva ilmi. Teodooros kutsui puoluetaisteluita ja niiden onnettomuuksia kristinopin synnytystuskiksi, hän pyysi Hermionea lukemaan ainoastaan lähdekirjoja: silloin hän oli näkevä, ettei Jesuksen opissa ole kristittyjen virheiden ja maailman onnettomuksien alkujuuri, vaan yksilöjen sydämien ilon ja autuuden juuri.
Kun Hermione moitti kristittyjä siitä että halveksivat ihmisen kauneudentunnon ja hurjasti havittelivat taiteen teoksia, niin Teodooros vastasi, että koska kauneuden harrastus on luojan istuttama ihmiseen, niin sen täytyy kerta päästä voimaan kristityissäkin. Eikö Tuukyydides, sanoi hän, kerro, että Ateenalaiset mahtavan vihollisen lähestyessä kaatoivat kumoon pylväänsä ja muistopatsaansa ja käyttivät niitä linnoituksiksi? He tekivät niin, eikä kukaan ole syyttänyt heitä raakuudesta. Kristityt eivät voi vihata taidetta, vaan ainoastaan niitä satunnaisia muotoja, joissa se vielä ilmaantuu heidän silmälleen. — Hermione, jatkoi Teodooros ja osoitti kädellään laskevaa aurinkoa, joka purppuroi taivaan ja meren, — onhan luonto, jonka keskellä me elämme, Jumalan kauneuden heijastus. Jos mihin käännämme silmämme, näemme ympärillämme kauneutta. Ihminen on vajotettu kauneuden mereen, ja hänen täytyy panna silmänsä kiinni, ellei tahdo sallia sen vallata häntä. Luuletko, että kauneus on mitään katoavaista, että kuvastin, jota sielu pitää luonnon edessä, voi koskaan pudota ja särkyä kuten tavallinen peili? Ei, kuvastin on sielu itse, kauneudenvietti on katoamaton, ja vaikka hävitettäisiin kaikki, mitä taide tähän asti on luonut, on hävityksestä kohoava uutta ja korkeampaa.
Kun Teodooros lopetti keskustelunsa Hermionen kanssa, oli hämärä jo tullut. Koska oli epävarmaa, milloin Kryysanteus oli palaava kaupungista, niin Teodooros ei voinut odottaa hänen tuloaan; hän toivotti Hermionelle hyvää yötä ja lähti kulkemaan Peiraieusta kohti, kärkkäästi haluten kuulla arkontinvaalin päätöstä.
Tieto kansankokouksen päätöksestä oli jo ennättänyt levitä satamakaupunkiin.
— Kansalainen, sanoi Teodooros ensimäiselle, jonka kohtasi kadulla, — olet luultavasti ollut kansankokouksessa?
— Olen.
— Kuka on uusi arkontti?
— Kryysanteus on valittu uudestaan, vastasi mies harmissaan.
— Vai niin; sitä tulosta olin tuskin odottanut.