— Sinun toivosi täyttyköön! Tulkoon sinusta onnellisempi kuin Augustus ja jalompi kuin Trajanus! Koska aiot leirille?
— Ah, kautta Heerakleen, siihen saattaa mennä vielä vuosi. Sota persialaisia vastaan ei minua miellytä. Minulle frankkilaiset ja allemannilaiset barbarit ovat enemmän mieleen, ja toivon jumalien suovan, että he uudestaan lähtevät liikkeelle. Sillä aikaa kun minä elän päiväni rauhallisessa Akaiassa, uhkaa Pylades, minun suojattini, kasvaa minua päätä pitemmäksi; hän on nyt illustris ja clarissimus, niinkuin minäkin, ja johtaa yhtä keisarin ratsuosastoa. Jonakuna päivänä se nousukas katsoo hyväntekijäänsä olkainsa takaa, ellen minä kasva korkeuteen yhtä nopeasti kuin hän. On aika ruveta kasvamaan, jatkoi prokonsuli ja silitti kädellään kaljua päälakeansa. — Rauhan toimissa ei niitetä kunniaa. Ei vedä huomiota puoleensa, vaan joutuu unohduksiin, kun omistaa työnsä niin mitättömälle asialle, kuin Akaian maakunnan vaurastuttamiselle ja kehittämiselle. Itse jumalatkin, joille olen uhrannut niin paljon…
— Sinä tarkoitat vakaumustasi kirkonoppilaana…
— Tietysti.
— Ja jumaluusopillisia tutkimuksiasi…
— Aivan…
— Ja, mikä on vielä enempää: hekatombeja mitä lihavimpia härkäuhreja … sinä olet keisarin ja Kryysanteuksen jälkeen ollut suurin uhraaja Rooman valtakunnassa…
— Aivan niin, ja kuitenkin nuo kiittämättömät jumalat unohtavat minut. He ovat vaikuttaneet, että olen saanut keisarilta käsikirjeen, joka tosin hyvin kutkuttelee turhamaisuuttani … vaan … oli miten oli, minä tahdon sotaa ja laakereita.
— Olet oikeassa. Sinä tarvitset sotaa. Rauha ei heittele keisarinmantteleita ihmisen tielle. Mitä Egyptin maaherranvirka on imperatorin purppuran rinnalla? Legionat meidän päivinämme ovat sekä senaattina että kansana.
— Mitä tarkoitat?