Keskustelun tähän tapaan jatkuessa Aleksandros ilmoitti, että pöytä oli katettu. Se oli tosiaankin katettu niin liikuttavan yksinkertaiseksi, että prokonsuli epäili eikö Karmides tahtonut laskea leikkiä siitä elintavan ankaruudesta, jota hänen ystävänsä nyt teeskenteli. Annæus Domitius näytti kuitenkin iloista naamaa, toimitti hurskaan näköisenä tavallisen juomauhrin viinin jumalalle, puhui kuinka hyödyllistä oli aikoinaan tottua sotaelämän vastuksiin ja päätti itsekseen kutsua Karmideen Korintokseen, kestitäksensä häntä yhtä askeettisella illallisella kuin tämäkin oli.
Aterian loputtua Annæus Domitius läksi Karmideen luota ja meni kuin kelpo aviomies ainakin Eusebiansa luo, syödäkseen tämän seurassa toisen illallisen.
Kun prokonsuli oli poistunut, niin Karmides puki manttelin ylleen ja läksi ulos.
Kirkkaalla taivaalla tuikki tähtiä, paitsi lännessä, jossa musta pilviharso riippui yli ilmanrannan.
Karmides kulki jonkun matkaa Peiraieuksenkatua alaspäin ja sitte yhdestä niistä porttiholveista, joita oli pitkissä muureissa, yksinäiselle kedolle, jota Iilissos puro kostutteli ja iäkkäät puut varjostivat.
— Tulen jokseenkin myöhään kohtauspaikalle, ajatteli hän, — vaan tiedän varmaan tapaavani hänet vielä sovitussa paikassa. Näkyy tulevan sade. Sitä parempi. Se tekee kohtauksen lyhyemmäksi. Oi, te jumalat, saattakaa tämä onnelliseen loppuun sekä minulle että tytölle!
Näin rukoillen hän ohjasi askeleensa muutamia pajupuita kohti, jotka kasvoivat puron rannalla. Tähän hän pysähtyi ja katsahti ympärilleen.
— Olisiko hän mennyt pois? ajatteli hän, kun ei mitään nähnyt ja kaikki oli ääneti hänen ympärillään. — Loukkautuiko hän viipymisestäni vai pelottiko häntä pimeys ja yksinäisyys? Sitä parempi! Vaan ei, minä en saa viehättyä siihen että välttämätön tulee lykätyksi, niin vastenmielinen kuin se onkin. Jos hän nyt on poissa, niin minun täytyy hankkia huomiseksi uusi tilaisuus selvitystä varten. Tapahtukoon nopeasti, mitä tapahtuman pitää. Hän pitää alituista levottomuutta vireillä sielussani. Tästä tilasta täytyy tehdä loppu.
Karmides huusi matalalla äänellä Rahelin nimen.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän kuuli kahinaa läheisyydessä ja äkkäsi haamun pajupuiden varjossa.