— Ei, Karmides, jätä minut! Tahdon olla yksin ajatusteni kanssa, ennenkuin palaan kotiini.
Hän kääntyi pois ja veti verhon silmilleen.
— Rupeaa satamaan, sanoi Karmides. — Yö on pilvinen ja kolea.
Minä en saa jättää sinua tänne. Salli minun saattaa sinua edes
Peraieuksenkadulle.
Rahel ei vastannut.
— Täytyykö meidän erota tällä tavalla? sanoi Karmides rukoilevalla äänellä. — Eromme on välttämätön, vaan miksi teemme sen synkäksi, masentavaksi muistoksi? Sano toki jäähyväisiksi joku sovinnon sana!
— Armahtakoon Jumala meitä molempia!
— Kiitos, Rahel. Minä pidän näitä sanoja merkkinä siitä, että rauhaa ja voimaa palaa jälleen sydämeesi… Vaan jättää sinut tänne näin synkkään yöhön! Etkö tahdo seurata minua? Eikö sinulla ole läheisyydessä palvelijatarta, joka saattaa sinua kotiin?
— Mene sinä, Karmides, levolle ja nuku tyynenä, tai Hermionesi luo kuhertelemaan hänen kanssaan! Minä tahdon olla täällä, ja jos vielä mitään toivon, niin se on saada olla yksinäni kootakseni ajatuksiani, sillä minä lähden täältä uhrialttarille.
— Mitä tarkoitat? Etkö palaa äitisi kotiin?
— Kyllä, niin usein kuin sen ovi ottaa auetakseen hänen tyttärelleen. Tulee öitä, pimeämpiä kuin tämä, jolloin kynnys on sanova: vedä jalkasi takaisin, ja ovi sanova: en tunne sinua.